Tip:
Highlight text to annotate it
X
Tekstityksen versionumero: 1.2
Päiväys: 22.08.2007/16.7.2012
Suomennos: Platypus, DickJohnson,
Puukko, Cromwell, Lepa, -
kati, Bender, AtteL,
Mysis ja reaper3567.
Oikoluku: Platypus.
Vähän fixasi Rizzolo
Se oli tavallaan outo päivä. Tuuli
oli säyseähkö ja leijasurffasin siellä.
Menin etelätornille ja
jotain tavaraa putosi, -
joten menin toiseen suuntaan nähden
massaa putoavan leijaani kohti.
Luulin sen olevan sama.
Käänsin leijani takaisin ja katsoin.
Ennen kuin ne osuivat,
ymmärsin ihmisen hypänneen.
Menin vain katsomaan tai
mahdollisesti auttamaan.
Virta imi hänet veden alle,
ja pysyin virrassa, -
koska tiesin rannikkovartioston tulevan.
Silloin tapahtunut alkoi
tuntua surrealistiselta, -
sillä olen nähnyt rannikko-
vartioston aluksen monesti.
He ovat auttaneet ja
pelastaneet meidät monesti, -
mutta nyt heillä oli
valkoiset HAZMAT-asut.
Silloin ymmärsin, että
vedessä oli taatusti ihminen.
En tiennyt ongelman varsinaista laajuutta.
Koko asia on minusta hullua.
- En edes oikeastaan ymmärrä sitä.
- Aivan.
Kun tulin takaisin sen kerran
jälkeen, ajattelin, että -
se henkilö oli selvästikin elämänsä
masentuneimmassa vaiheessa -
ja sitä, että olin
ajatellut koko päivän:
"Tämä on hyvä päivä harrastaa leija-
surffausta, johon minulla on intohimo."
Samaan aikaan, kun tavoittelen
tehdä rakastamaani asiaa, -
se henkilö on lopettamassa
elämäänsä. Se oli epätodellista.
Aivan. Leijasurffaus on
minulle elämänjuhlaa.
Se on riemastuttavaa ja
jännittävää. Se on upeaa.
Se on siis varsinainen elämänjuhlan ja
elämän lopettamisen vastakkainasettelu.
Ajoin Golden Gate -sillan yli, kun
San Franciscossa oli mahtava päivä.
Oli kristallinkirkasta,
lahti oli rauhallinen.
Sillan yli käveli turisteja.
Sellaisina päivinä imen yleensä itseeni
lahden kauneutta ja katson kohti Alcatrazia.
Katsoin kyseisenäkin päivänä.
Olin luultavasti hieman
yli puolivälissä siltaa, -
kun näin herran kaiteella.
Ensi silmäyksellä ajattelin:
"Hän näyttää tekevän benji-hypyn."
Hän seisoi kaiteella siihen tyyliin.
Sitten maalaisjärki alkoi vaikuttaa.
Ajattelin: "Ei sillalta
voi tehdä benji-hyppyä."
Sitten hän vain ojensi
kätensä sivuilleen ja hävisi.
En ollut varma, kuvittelinko sen, -
joten ajoin jokusen sekunnin
ja katsoin taustapeiliini.
Sykkeeni kiihtyi ja minusta
tuntui melkein siltä, -
että haluaisin itkeä, sillä -
ajattelin: "Saatan olla yksi viimeisistä
ihmisistä, jotka näkivät hänet hengissä."
Kun menin tornille ja
puhuin maantiepoliisille, -
kysyin häneltä: "Onko tämä harvinaista,
vai tapahtuuko näin usein?"
Hän katsoi minuun tavallaan hymyillen
ja sanoi: "Niin tapahtuu yhtenään."
Geneä on vaikeaa määritellä
ihmisenä. Hän ei ollut -
tästä maailmasta. Se on
mielestäni asianlaita.
Ei tästä maailmasta,
kuten me sen tiedämme.
Hänen äidillään oli tapana sanoa:
"En halua lapsia koskaan."
Joitain vuosia myöhemmin hän
huomasi olevansa raskaana -
ja päätti -
pitää lapsen sen sijaan,
että lähtisi pois maasta vaihtoehdon takia.
Hän odotti lasta ilolla.
Siten syntyi ystäväni Gene, -
jota kutsuttiin aina
Thump-pikkuveljekseni.
Hän syntyi vanhana miehenä.
He olivat jokseenkin vain
kaksin koko elämiensä ajan.
Ihmisiä tuli ja poistui heidän
elämistään erilaisten suhteiden kautta, -
mutta he olivat enimmäkseen kaksin.
He olivat riippuvaisia toisistaan -
sen vakauden suhteen, -
missä ajatellaan: "Huominen on
tulossa ja teemme tätä ja tuota."
Lisan kanssa varttuminen Marinissa...
Hän oli täysin tavallinen 14-vuotiaaksi asti.
Olen neljä vuotta vanhempi ja muutin
Alaskaan. Äitini kirjoitti minulle:
"Hei, Lisa käyttäytyy oudosti
ja tekee näitä asioita."
Sanoin äidilleni, että se
on tyypillistä teinille.
Tulin kotiin kymmenen kuukauden
päästä, ja oli tapahtunut iso muutos.
Kasvatuksemme oli -
erinomaista, kunnes isäni kuoli
yllättäen, kun olin 14-vuotias.
Se oli järkytys. Se sai
meidät kolme tolaltamme, -
muttei kuitenkaan tehnyt minusta
tai Jeffistä psyykkisesti sairasta.
Lisalla olikin erilainen persoonallisuus. Hän
ei ollut yhtä seurallinen kuin veljeni tai minä.
- Hän oli vain...
- Hän oli enkelimäisempi.
Kävimme kaikilla avustajilla, ja lopulta
saimme hänet menemään psykiatrille.
Hän sanoi Lisan olevan vainoharhainen
skitsofreenikko, joka ei toivu koskaan.
Se oli kauhea asia kertoa äidille.
Hän sanoi: "Teidän täytyy viedä
Lisa heti Marinin kriisikeskukseen."
Kun pääsimme sinne, hän alkoi heti
soitella yleisöpuhelimella ystävilleen -
ja kertoa, kuinka kamala olin
tuodessani hänet siihen paikkaan.
He veivät hänet kriisiyksikköön, -
ja kaikki pahat asiat, joita
hän kotona ollessaan teki...
Hän lopetti ne ja käyttäytyi
kuin olisi täysin tavallinen.
He vapauttivat hänet.
Se toistui useita kertoja.
Hänellä oli oma tyylinsä. Hän piti
otsanauhoja ja mustia vaatteita.
Mustia tekojalokivillä koristeltuja
nahkaotsanauhoja -
- ja yhteensopivia hansikkaita.
- Hän käytti aina pyöräilyhansikkaita.
- Ei, moottoripyörähansikkaita. Nahkaisia.
- Nahkaa.
- Aivan, nahkahansikkaita.
- Kuin nahkakuningatar.
Tapasin Genen sarjakuva-
tapahtumassa Oaklandissa.
Pidimme heti toisistamme.
Katsomalla meitä ei luulisi, -
että tulisimme niin hyviksi
kavereiksi, mutta niin siinä kävi.
Hän näytti rennolta rokkarityypiltä.
Pitkät hiukset. Kaikki
hänessä oli sellaista.
Rentoa ja naisten makuun.
Itse olin taas herra Hiphop.
Täysin toisesta ääripäästä.
Kaikki oli mustaa. Hänen vaatteensa
olivat mustat. Hiukset olivat mustat.
Verhot olivat mustat.
Seinät olivat mustat.
Lakanat olivat mustat.
Hän vain halusi...
Aivan kuin hän ei olisi
halunnut vastakohtia.
Yleensä hän vain halusi olla
huoneessaan tietokoneellaan.
Keskustelimme Genen
kanssa pitkään rakkaudesta -
ja siitä, mistä hän
sitä yritti etsiä.
Kerroin hänelle, ettei hän
löytäisi sitä Internetistä.
Yleensä hän ei halunnut kuulla sitä.
Hän vain tahtoi näkemänsä.
Hän lähetti minulle niiden
tyttöjen kuvia, ja minä vastasin:
"Jätkä, mitä oikein hommaat?"
Ei tuo ole... Ei tuo ole sitä.
Sanoin: "Tutustu
rauhassa siihen ihmiseen.
Et tunne sitä ihmistä lainkaan.
Luit vain hänen tietonsa, -
ja hän haluaa kohdata
ja harrastaa seksiä kanssasi, -
ei se ole rakkautta."
Huomasin jo varhain, -
että Lisa oli erittäin
kiinnostunut seurustelusuhteesta.
Näin hänen kokevan muutaman
hyvin tuskallisen hylkäyksen.
Hän tapasi pojan juuri ennen joulua.
Hän häipyi pojan kanssa bussilla.
Hän oli poissa viikon. Meillä ei
ollut aavistustakaan, missä hän oli.
Hän ei ottanut lääkkeitään,
ja olin paketoimassa lahjoja.
Yhtäkkiä katsoin ylös,
ja näin Lisan ulkona -
todella pahassa kunnossa.
Hän luuli koiriamme paholaisiksi.
Hän hajotti kellon,
koska piti sitä aikapommina.
Minun oli kutsuttava poliisit paikalle.
Ennen kuin hänet otettaisiin sisään, -
hän tarvitsi oikeuden
määräyksen. Hän oli ollut -
kriisikeskuksessa niin monta kertaa.
Skitsofrenia on kuin katsoisi TV:tä, -
ja 44 kanavaa olisi päällä yhtä aikaa.
Sellainen hänen maailmansa
on aamusta iltaan.
Hieman ääniä tuolla,
jotain muuta toisaalla.
Minä yritän puhua tässä,
mutta tuo häiritsee, samoin tuo, -
kaikki samalla tavalla.
Jokainenhan sellaisesta sekoaisi.
Hän eteni vähitellen erilaisiin taloihin, kunnes
hän pääsi paikkaan, jossa oli jatkuva valvonta, -
ja lopulta itsenäiseen asumiseen,
noin 15 vuoden ajaksi.
- Se paikka oli hieno.
- Hänellä oli oma huone. Hän viihtyi siellä.
Eikö yksi hänen asuin-
kavereistaankin hypännyt sillalta?
- Ei, se oli hänen ystävänsä.
- "Ystävä".
- Hänen ystävänsä.
- Kaksi vuotta sitten?
- Ei, siitä on kauemmin. Paljon kauemmin.
- Niinkö?
Mitä lääkkeisiin ja muihin
itsemurhan muotoihin tulee, -
en henkilökohtaisesti ole
kokenut sitä taloissani.
Esimerkiksi luullakseni viimeiset kolme
ihmistä, jotka tunsin läheisesti Buckaloossa, -
hyppäsivät jokainen sillalta.
- Kotiuduttuaan hän oli melko tasapainoinen.
- Hän voi aika hyvin.
Sitten yllättäen viime vuonna, hän tunsi
tarvitsevansa jostain syystä lisää tukea.
Johtuikohan se lääkityksen
vaihtamisesta?
- Luulen, että se johtui hänen sairaudestaan.
- Niin, hän ei voinut hyvin.
Hänen hampaansa olivat rappeutuneet.
Sen arveltiin johtuvan lääkityksestä -
ja liiallisesta kolan juomisesta.
Hänen kaikki hampaansa
oli poistettava.
- Hän näytti hieman omituiselta hampaattomana.
- Sekin oli ongelmallista.
Siitä lähtien kaikki meni huonommaksi.
"Golden Gate -sillan
suunnitteli Joseph Strauss."
"Silta avattiin vuonna 1937."
"Joka vuosi noin yhdeksän miljoonaa
turistia tulee katsomaan sitä."
Lähdimme pääsiäislomalle, -
viemään lapsia San Franciscoon.
Ennen Alcatraziin menoa...
Ennen Golden Gatelle menoa
kävimme Alcatrazissa, ja menimme -
laiturille 39. Sieltä
kävelimme Golden Gatelle.
- Söimme ison lounaan...
- Viikkoa ennen pääsiäistä.
Aivan, palmusunnuntaina. Sanoin Lisalle,
etten tee isoa lounasta pääsiäissunnuntaina.
Lapset eivät olisi silloin paikalla.
Perheemme perinteenä oli
kuitenkin kerääntyä yhteen silloin.
Ei se tuntunut häntä haittaavan.
Hän ei koskaan sanonut vastaan.
Soitin hänelle yhden aikaan.
Hän ei voinut hyvin sillä viikolla.
Hän ei vieläkään mennyt töihin.
Sanoin hänelle, että voisin tulla
käymään, mutten tiedä, mitä voin tehdä.
Lisa oli todella hiljainen,
ja hänellä oli usein...
En tiedä, miten sen sanoisi.
Pokerinaama?
Hän piti tunteet sisällään,
eikä juuri näyttänyt niitä muille.
Se yllätti minut, sillä kerran
kävelimme metsässä -
pientä polkua pitkin, -
ja sen keskelle oli
kaatunut valtava punapuu.
Hän katsoi sitä sanoen: "Katso tuota!"
Se ei kuulosta isolta asialta,
mutta Lisalle se oli...
- Se oli erilaista.
- Sitten hän tuli kotiin. Hän oli kai nälkäinen -
ja kysyi eräältä tytöltä,
olivatko he laittaneet päivällistä.
He vastasivat kieltävästi,
jolloin Lisa meni hiljaiseksi.
Hän otti jotain pakastimesta
ja teki ruokaa itselleen.
He sanoivat, että hän oli todella
hiljainen myös syödessään.
Kun hän sai syötyä, hän nousi ylös,
otti laukkunsa sekä takkinsa ja lähti.
Silloin he näkivät
hänet viimeisen kerran.
Otimme kuvia toisistamme.
Minä otin kuvia heille, -
ja Paulo otti kuvia meille.
Lapset leikkivät.
- Minua alkoi pelottaa.
- Hän piti vauvaa sylissään.
Me kävelimme...
- Näimme sen naisen.
- Nainen vain laski...
Laukkunsa maahan ja
hyppäsi sillalta alas.
Minä huusin: "Hän hyppäsi!"
Hän käski veljeäni soittamaan poliisit.
Paulo juoksi hakemaan apua, koska
halusin jonkun auttavan häntä.
Näimme ensimmäistä kertaa
jonkun hyppäävän sillalta alas.
Ennen kuin hän hyppäsi, hän katsoi
minua ja Vidarlania nauraen.
Hän nauroi ja hymyili "Ette
tiedä, mitä aion tehdä" -hymyä.
Hän hymyili ja hyppäsi.
Hän käyttäytyi kuin gorilla.
Ei, Sebastian.
Ei se niin ollut. Hän
keksii mielellään asioita.
En ole täysin vakuuttunut siitä,
että hän teki itsemurhan.
En tiedä, oliko joku hänen
kanssaan Golden Gatella, -
ja kannusti häntä hyppäämään.
En tiedä, painostiko joku häntä
menemään Golden Gatelle ja hyppäämään.
Epäilemättä se on ennemminkin
todella vaarallinen kuin kunniakas -
tapa saada huomiota osakseen.
Veljeni on erittäin uskonnollinen.
Hän ei usko, että Lisa teki itsemurhan.
Hän luulee, että se oli jotain
muuta. En tiedä, mitä hän luulee.
- En tiennyt tuota.
- Hän ei kutsu sitä itsemurhaksi, koska -
se on hänen mielestään syntiä,
eikä Lisa voinut tehdä niin.
Hän putosi tai jotain. En tiedä.
Hän keksii erilaisia oikeutuksia, -
- jotta voisi hyväksyä asian.
- Ei hän minulle tuollaisia puhu.
Jos menee seisomaan tuolle
sillalle ja katsoo alas, -
täytyy olla aika rohkea pannakseen
raajaakaan kaiteen toiselle puolen.
Hänellä on täytynyt
olla valtavat paineet.
Niiden on täytynyt olla pahemmat
kuin ajatus hyppäämisestä.
Olen aina pitänyt itseäni
häntä vahvempana ihmisenä, -
mutten ikinä uskaltaisi tehdä sitä. En
edes laskuvarjon tai vastaavan kanssa.
Se, että hän teki sen siitä vain...
En vieläkään voi uskoa sitä.
Mietimme mieheni ja lasteni kanssa, -
- kuinka hän saattoi edes ajatella tekevänsä sen.
- Luulen, että se oli helpotus hänelle.
Hän tiesi, ettei hän voinut koskaan
palautua fyysisesti ennalleen, -
ja että hänellä oli psyykkinen sairaus.
Hän oli vain tullut tiensä päähän.
Oli liikaa ikäviä asioita.
- Olen samaa mieltä, mutta...
- Nyt hän on paremmassa paikassa.
Niin siihen on suhtauduttava.
Yritän elää uudelleen joitain asioita, -
jos teen jotain mistä
Philip olisi pitänyt...
Minulle hän on yhä elossa.
Kun menen vaikka
katsomaan jalkapalloa, -
hän on kanssani.
WALLY JA MARY MANIKOW
PHILIPIN VANHEMMAT
Uskon alkavani ymmärtää enemmän
sitä, mitä hän koki loppuaikoinaan, -
koska tunnen itse samoin.
Mikä saa kenenkään meistä
ylittämään sen rajan?
Joskus sitä ajattelee itsekin,
mutta hän ajatteli sitä joka päivä.
Mikä saa ihmisen pystymään siihen?
En tiedä. Minulla ei
ole vastausta siihen.
Kun mikä tahansa kipu tulee
kestämättömäksi, tekee mitä tahansa.
Se on kuin syöpä.
Jos syöpä on mielessä, -
kukaan ei tiedä, mitä silloin käy läpi.
Kätemme tuntuivat olevan sidotut.
Puhuimmepa hänelle
kuinka paljon tahansa...
Hän oli sairaalassa ja kotona vuorotellen.
Lääkärit puhuivat hänelle...
Aivan kuin mikään ei
muuttaisi hänen mieltään.
Itse asiassa luulen lääkkeiden
pahentaneen hänen tilaansa.
Ajattelimme, että jos voimme
auttaa häntä pääsemään kausien yli.
Se onkin hullua.
Heti, kun on kyllin vahva, -
silloin on tarpeeksi rohkeutta.
Parantaa vai pitää sairaana?
Pari kertaa hän yritti tehdä sen.
Toisen yrityksen jälkeen hän sanoi:
"Kolmannella kerralla en epäonnistu, -
pidän siitä huolen."
Hän etsi tietoja ja löysi
Internetistä Golden Gate -sillan.
Hän sanoi sen olevan
itselleen paras tapa.
Sitä oli suunniteltu kuukausia.
Viimeiset kaksi viikkoa hän
käytti viimeisiin valmisteluihin.
Hän kyseli: "Uskovatko jotkut
itsemurhan olevan syntiä vai ei?"
Hän kyseli niin paljon.
Sanoin sen olevan ihmisten keksimää.
Ainakin hän kiitti minua
totuuden kertomisesta, se vain...
En usko Jumalan pitävän ihmistä
edesvastuullisena jostain, jota ei kestä.
Hän sanoi: "Tulen takaisin tai en...
Jos tulen, nähdään silloin, isä. Jos en,
niin tiedät minun saaneen rauhan."
Tarkoitan, etten halunnut hänen tuntevan,
että hän olisi kuin häkissä itsensä sisällä.
Jotkut sanovat ruumiin olevan temppeli,
mutta hän ajatteli sen olevan vankila.
Mielessään hän tiesi olevansa
rakastettu ja että hänellä oli kaikkea.
Hän sai tehdä mitä tahansa, ja
silti hän tunsi olevansa ansassa.
Hän saattoi päästä vapaaksi vain siten.
Gene oli erittäin ylidramaattinen.
Yksinkertaisimmatkin asiat olivat
pitkiä, väsyttäviä ja vaikeita.
Hän sanoi usein vaikkapa:
"Tapa minut nyt."
Jos häneltä vaikkapa kysyi:
Mitä haluat aamiaiseksi?
"En välitä, tapa minut."
"Mistä haluaisit hakea tänään töitä?"
- "Ei väliä, ei sillä ole merkitystä. Tapa minut."
- "Olisi helpompaa, jos vain tappaisit minut."
Häntä ei otettu vakavasti kun
hän sanoi joitain asioita, -
koska hän sanoi sen melkein kuin
pilaillen. Hän ei sanonut sitä -
suuresti painottaen:
"Tällä kertaa teen sen!"
Hän ei ollut sellainen. Hän
sanoi sen kuin kevennyksenä.
"Aion tappaa itseni. Ammun itseni.
Teen sen jousella ja nuolella."
Kun hän puhui tuollaisia,
sanoimme vain: "Miten vain."
Vuodet voisivat vieriä hänen
antaessaan vääriä hälytyksiä.
Hänen seurassaan oli
kuitenkin hauska olla.
Kuulostaa siltä kuin hän ei olisi
ollut hauska. Hän oli hauska.
Hänen kanssaan oli hauska
mennä ulos, klubeille ja muuta.
Hän vain tuli sellaisille
mielialoille, ja aika pian...
Kuin en olisi edes...
En edes kiinnittänyt huomiota niihin.
Hän vain sanoi sellaisia asioita
jatkuvasti jokaisessa keskustelussa.
"Voisiko jokainen aluksella olija mennä
paikalleen alittaessamme sillan?"
"Merenkäynti ja virtaukset
ovat erittäin arvaamattomia."
"Sillan pituus on 1,9 kilometriä -"
"ja tornien korkeus on 227 metriä."
"Sillan keskiosan kohdalla tie on
67 metriä vedenpinnan yläpuolella."
"Golden Gate on Pohjois-Amerikan
kuvatuin ihmisten tekemä rakenne."
"Sitä pidetään yhtenä nykymaailman
seitsemästä ihmeestä."
Vuotta aiemmin menimme Montanan
Glacier-kansallispuistoon.
Philipillä oli siellä todella hauskaa.
Sanoimme, että jos hän pääsee
armeijasta ajoissa, kuten kävikin, -
voimme palata Montanaan. Siellä oli
metsäpalot, joten emme päässeet sisään.
Olin ollut San Franciscossa aiemmin
joten sanoin, että hän rakastaisi paikkaa.
- Silta kiehtoi häntä.
- Niin kiehtoi jostain syystä.
Kun ajoimme siltaa pitkin,
hän vain katseli ympärilleen.
Ajattelin sen olevan hieman
outoa. Hän halusi ulos.
Hän kysyi: "Voisimmeko kävellä sillalla?"
Sanoin: "Eiköhän ihmiset voi kävellä sillalla."
- Olimme turistibussissa.
- Sanoin: "Emme voi nousta pois bussista nyt."
Hän vain katsoi ikkunasta ulos aivan kuin hän
olisi halunnut ulos ja katsella ympärilleen.
Hänestä se oli niin kaunis.
Kun nousimme bussista,
hän halusi muutaman kuvan -
itsestään silta taustalla.
PHILIP MANIKOW, SYNTYNYT 08.02.1982
Hän kyseli: "Kuinkahan syvää siinä
on? Kuinkahan korkealla se on?"
Minäkin pidin sillasta, mutta -
hän näytti olevan
aivan haltioissaan siitä.
Mielestäni oli outoa, että
se viehätti häntä niin paljon.
Aivan kuin se olisi
kutsunut häntä. Se oli -
- kuin magneetti.
- Niin.
Enpä tiedä.
Luulimme, että hän saattaisi
mennä asumaan sinne.
Vaikka hän olisi koditon, hän olisi
rakastamassaan kaupungissa.
Hän oli koditon Texasissa,
eli autossaan.
Tapasi kaksi tyttöä Internetissä. Hän paloi
kaksi kertaa, suhteet eivät toimineet.
Hän rakastui aina väärään henkilöön.
Hän taisi pettyä kaikkeen.
Hänellä oli idealistinen näkökulma -
ja näkemys siitä, kuinka
asioiden pitäisi olla.
Sitten kun ne eivät
vastanneet hänen odotuksiaan, -
hän oli sitä mieltä, että
tässä ei ole mitään järkeä.
Hänen täytyi silti tehdä päätös.
Genen päätös oli tehty
vuosia aikaisemmin.
Hän vieraantui yhä enenevässä määrin,
ja hän oli kertonut äidilleen, -
että hän halusi tappaa itsensä.
Äiti sanoi hänelle, -
että hän ei sijoittanut elämäänsä
siihen, että poika kuolisi.
Tekisi itsemurhan ja lähtisi pois.
Ettei hänellä ole oikeutta
tehdä sitä, kun äiti on elossa.
Uskon, että hänen oli erittäin
vaikeata seurata äitinsä -
luovuttavan syöpää vastaan taistelun,
jonka hän olisi saattanut voittaa.
Se oli hänen äitinsä valinta.
Kun puhuin hänelle, hän käyttäytyi
niin kuin elämä vain jatkuisi.
Niin hän reagoi.
Sanoin hänelle aina, että olen hänen
tukenaan ja että hänellä on aina perhe -
sekä että olen hänen
erittäin hyvä ystävänsä.
Hänen äitinsä kuoleman jälkeen
oli paljon asioita selviteltävinä.
Gene sanoi, että hän voi -
viimeinkin lopettaa kaiken.
Katsoin häntä sanoen: "Lupaa, -
ettet lähde ilman hyvästejä."
Muistan tulleeni kotiin, -
koska torstai on roskapäivä
ja perjantai kierrätyspäivä.
Philip vei jopa kierrätettävät
tavarat kadunreunaan.
Tullessani kotiin sinä
perjantaina totesin, -
että on erikoista, ettei hän tuonut
tyhjennettyjä ämpäreitä takaisin.
Menin taloon ja vaimoni kysyi:
"Missä Philip on? Eikö hän ole kanssasi?"
Tiesin heti, että hän oli tehnyt sen.
Se oli minulle vaikeinta.
Aavistin, että hän tekisi sen
San Franciscossa. Ajattelin, -
että vaikka hän olisi San Franciscossa
ja ehtisin hälyttää poliisit, -
niin sitten hän hirttäisi itsensä tai
pakottaisi poliisin ampumaan hänet.
Minun pitäisi päästää hänet,
jos hän on niin päättäväinen.
Sanoin vaimolleni, että
hän ei ole tulossa kotiin.
Kuolintodistus oli jo tehty.
Odotimme vain poliisin
saapuvan ovellemme.
Tulimme nurkan takaa sen jälkeen, kun
olimme ottaneet kuvan San Franciscosta.
- Hän oli siellä.
- Yllätimme hänet.
- Menimme hänen luokseen.
- Hän otti reppuaan selästään.
Hän aikoi luultavasti hypätä.
Hän pani reppunsa takaisin selkäänsä
nopeasti ja käyttäytyi hermostuneesti.
Keskeytimme hänet hyppäämästä.
Puhuit hänen kanssaan,
koska huomasit jotain outoa.
Hänen kehonkielensä ja
energiansa olivat outoja.
Hän oli hermostunut ja
vaihtoi otettaan repustaan.
Huomasin sen ja kysyin, -
että onko kaikki kunnossa.
- Silloin hän katsoi minua nopeasti silmiin.
- Hän oli hyvin pukeutunut.
Hän katsoi nopeasti hermostuneena.
Hän ei katsonut silmiin pitkään.
Hän väisteli ja katsoi muualle.
Kun kysyit häneltä, että onko hän
kunnossa, hänen suurin huolensa oli...
Hän vastasi, että veteen on pitkä matka.
- Ei, vaan että alas on pitkä matka.
- Aivan.
En tiennyt, kuinka
reagoida hänen sanoihinsa.
Enkä tiennyt, kuulinko oikein.
Luulin hänen tarkoittaneen, -
että sillan toiselle puolelle on pitkä matka.
Ajattelin, että yksi neljäsosa on jäljellä, -
joten hän oli lähellä.
Se ei ollut asianlaita.
Emme nähneet hänen hyppäävän.
Minulle hän sanoi uppoavansa
niin syvälle, että vaikka -
hän muuttaisi mielensä, niin
hän ei pääsisi enää pinnalle.
Kuolinsyyntutkija sanoi
hänen kuolleen välittömästi.
Mieti, mitä muut ajattelevat.
He luultavasti miettivät,
millaisia vanhempia me olimme.
En ollut täydellinen, -
mutten usko olleeni
niin kauheakaan äiti.
Muistan Sharonin sanoneen minulle, -
että sillä ei ole mitään
tekemistä minun kanssani.
- Kasvoin "häiriintyneessä" perheessä.
- Niin minäkin.
Isämme olivat alkoholisteja.
He tappelivat hirveästi.
Hyväksikäyttö... Minun pitäisi
olla alkoholisti tai sarjamurhaaja.
Sitä luulee kasvattavansa perheensä vaikkapa
uskonnolliseksi ja yrittää parhaansa, -
mutta tekee kuitenkin enemmän vahinkoa.
Voi olla liian myöhäistä korjata asiat.
Mitä tahansa tekeekin, hyvää
tai pahaa, asioita tapahtuu.
Hän sanoi: "Jos sinulla ja
rakastamallani äidillä -
on ongelmia, onko minulla toivoakaan?
Taisitte rakastaa minua
eniten ja teitte parhaanne.
Jos teillä on ongelmia, minulla
ei ole mitään mahdollisuuksia."
- Hän otti paljon kuvia ollessaan sillalla.
- Niin.
Hän halusi näyttää, mitä näki ja tunsi.
Silloin olin ottamassa
kuvia Alcatrazista.
Kuvatessani näin silmäkulmassani
tytön kävelevän ohitse.
Hän kiipesi sulavasti kaiteen yli, -
aivan kuin hän olisi menossa
omaan yksityiseen klubiinsa.
Kuin hän olisi aikonut istua
reunalle syömään lounasta.
Otin pari kuvaa hänestä kiipeämässä.
Kuvasin häntä seisomassa reunalla
ja tajusin hänen aikovan hypätä.
Se tuntui epätodelliselta, sillä
katsoin tapahtumia kameran linssin läpi.
Itse asiassa odotin hänen hyppäävään, -
koska ajattelin, ettei mitään ollut
tehtävissä, oli liian myöhäistä.
Aikaisemmin olin tuijotellut
reunaa eri kohdista siltaa -
ja miettinyt, mitä ihminen ajattelee -
seisoessaan reunalla
valmiina hyppäämään.
Mikä on hänen viimeinen ajatuksensa?
Vai ajatteleeko hän ollenkaan?
Onko hän saanut tarpeekseen ja
vain lähtee? Se siitä ja hän on poissa.
Aloin huutaa tytölle.
Kysyin, mikä on vialla.
Hän vaikutti puhuvan eri kieltä,
sulkien minut ulkopuolelle.
Hän ei kiinnittänyt huomiota puheeseeni.
Kiipesin kaiteelle ja kurkotin.
Sain kiinni hänen
takkinsa selkämyksestä -
ja nostin hänet kaiteen yli maahan.
Hän tappeli vastaan, joten
istuin hänen päälleen -
ja soitin hätänumeroon. He saapuivat
paikalle muutamassa minuutissa.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, mietin,
miltä luonto-ohjelmien kuvaajasta tuntuu.
Hän kuvaa kameralla isoa
tiikeriä, joka juoksee häntä kohti.
Hän ajattelee: "Tämä on loistavaa
filmiaineistoa." Hän unohtaa, -
että hetken päästä tiikeri
on hänen kimpussaan.
Kuvatessa on vain kameran takana,
eikä ajattele, mitä oikeasti tapahtuu.
Minun täytyi riistäytyä irti -
siitä ajattelutavasta ja tehdä
jotain auttaakseni tyttöä.
Jätettyäni siltapartion
menin autolleni -
ja satuin katsomaan taakseni ja näytti
kuin tyttö olisi kääntynyt takaisin.
Sain sätkyn, kun hän
katsoi suoraan minuun.
En odottanut hänen katsovan takaisin.
En tiedä, näkikö hän minut
oikeasti ja ajatteliko hän:
"Halusin hypätä, senkin paskiainen."
Tai mitä hän sitten ajattelikin.
Olen varma, että jollain
tasolla hän halusi pelastua.
Jos hän olisi oikeasti
halunnut tehdä itsemurhan -
ja oikaista seuraavalle tasolle, -
hän olisi vain kiivennyt
reunan yli ja hypännyt heti.
Arvelen, että se oli hänen hätähuutonsa.
Poliisi kertoi hänen olleen mukana
toisessa välikohtauksessa sillalla, -
ja että he puhuivat hänet ympäri.
Toivon vain, että hän on kunnossa.
Genellä oli paljon pelissä suhteessaan, -
ja hän halusi pois Kaliforniasta.
Hän aikoi aloittaa alusta.
Hän oli uskoakseni kuvitellut
tapahtumat valmiiksi.
Kun hän pääsi sinne, todellisuus ei
vastannutkaan hänen kuvitelmiaan.
Aivan. Hän jahtasi tietynlaista
taianomaista ihmemaata, -
jossa hänen ongelmansa katoaisivat.
Hän keksi selityksiä sille, -
miksi hän ei löytänyt sitä täältä
odottaen sen löytyvän jostain muualta.
Hän halusi sen toteutuvan todella
kovasti. Siksi hän lähti St. Louisiin.
Vain rakkaus, oikeastaan rakkaus.
Rakastetuksi tulemisen tunne ja
rakastuneena oleminen pelastaisivat hänet.
Kuka voi sanoa, että tämä ei ole
geeneistä kiinni? Kuka voi sanoa, että -
hänen äitinsä päätti synnyttää
lapsen, koska hänkin oli masentunut -
ja tiesi, että voisi pitää
itsensä täällä ja kunnossa, -
jos hänellä olisi velvoite.
Kenties jollain -
tasolla hän jo nuorena käsitti sen, -
ja se syvensi hänen
tarvettaan saada joku -
riippuvaiseksi hänestä.
En tiedä.
Ollakseni täysin rehellinen,
itsemurha-aikeet -
ovat eläneet jo pitkään.
Vuosia ennen diagnoosiani.
Se oli kuitenkin vain
tunnustelua, "Tapan itseni", -
mutta todellinen ajatus
itsemurhan tekemisestä -
ja toteuttamisesta
alkoi noin vuonna 1999.
Silloin viilsin ranteeni.
Lukion toiseksi viimeisen vuoden lopulla
hänellä oli suuria mielialavaihteluita.
Viimeisenä vuotena ne
olivat jo pakottavia.
Hänen mielialansa oli alati joko
erittäin korkealla tai erittäin maassa.
Se oli varsinaista taistelua.
Silloin Kevin oli huonoimmillaan.
Oli aikoja, jolloin hän ei edes puhunut ja
aikoja, jolloin hän ei lakannut puhumasta.
Minulla oli hallusinaatioita
ja oletin, että -
sängyssäni oli ötököitä. Ne mukamas
antoivat minulle aidsin ja sellaista.
Olin täysin sekaisin.
En ollut ollut seksuaalisesti aktiivinen
vuosiin, ja silti luulin, että minulla oli aids.
Se oli...
Se oli vain mielikuvitustani.
Suihkutin lakanani desinfiointiaineella,
jollain hajunpoistoaineella, -
mutta suihkutin lakanani, joissa
nukuin. Hengitin sitä koko yön, -
mikä teki hallusinaatioista
yhä pahempia.
Nousin sängystä, menin
työpöytäni ääreen ja kirjoitin...
Kirjoitin itsemurhakirjeestäni varmastikin
viisi versiota, kunnes ymmärsin, -
etten voi kirjoittaa ilkeästi. Kirjoitin
mielestäni todella mukavan kirjeen.
Kyseessähän oli itsemurhakirje, joten...
Siinä taisi lukea, -
"Äiti, et ole aina oikeassa. Älä
luule niin, mutta rakastan sinua.
- Isä, älä ole niin ilkeä. Satutat muita."
- Hänellä oli huono vaihe, -
eikä ollut viitteitä itsemurhasta.
Oli vain viitteitä äänien kuulemisesta -
ja hankaluuksista pysyä hallinnassa.
Soitin hänen psykiatrilleen
edeltävänä sunnuntai-iltana, -
ja hän sanoi:
"Ei, älä huoli. Kaikki
kääntyy vielä parhain päin."
Juttelimme siitä Kevinin
kanssa, ja hän vaikutti -
- hyvävointiselta, lähes täysin rauhoittuneelta.
- Kun hän on vihainen minulle, -
hän käskee minun istua tuoliini
ja käytännössä huutaa minulle.
Sanoin hänelle, etten halua...
Mitä sanoinkaan? Sanoin:
"En halua enää satuttaa muita. Minun
täytyy lähteä." Tai jotain sellaista.
Hän sanoi: "Sinulla on velvoite
pysyä täällä perheesi tähden.
Sinulla on velvoite minua, kasvattajaasi
kohtaan. Olen antanut kaiken haluamasi.
Sinulla on velvoite elää veljesi ja
siskosi vuoksi." Hän oli vihainen, -
joten sanoin: "Selvä, en
tee mitään, isä. Älä huoli."
Hän kysyi: "Vienkö sinut sairaalaan?"
Vastasin: "Ei, kaikki on hyvin.
Anna minun nukkua, puhutaan
aamulla. Olen todella väsynyt, isä."
Hän herätti minut aamulla noin seitsemältä,
joten sain nukkua ehkä kaksi tuntia.
Hän herätti minut sanoen: "Hei,
tulet työpaikalleni." Sanoin: "En."
"Tule nyt. Olen todella huolissani sinusta."
Vastasin: "Olen kunnossa, isä."
Valehtelin koko ajan, sillä tiesin
meneväni sillalle ja hyppääväni.
Kysyin: "Mitä jos ottaisin
vapaata ja tekisimme jotain?"
Hän vastasi: "Ei. Menen
mieluummin kouluun."
Ajattelin: "Tämä on viimeinen kerta, kun
annan hänelle jäähyväissuukon poskelle.
En enää koskaan näe
häntä, eikä hän minua."
Menin äidinkielentunnilleni,
mutten muille.
Menin metron K-linjalla bussille 28, ja
sillä bussille 29, jolla menin sillalle.
Itkin hervottomasti koko ajan.
Itkin vain.
Puhuin bussissa itsekseni.
Ennen kun nousin 28:aan, pysähdyin
ostamaan viimeisen ateriani Walgreensilta.
Starburst- ja Skittles-karkkeja.
Menin sillalle.
Löysin kohdan, josta ajattelin: "Tämä ei ole
liian lähellä pylvästä. En osu pylvääseen.
Osun vain veteen. Hukun tai kuolen
törmäyksestä. Tai saan sydänkohtauksen."
Pääsin sinne, seisoin paikallani
noin 40 minuutin ajan -
itkien silmät päästäni. Hölkkääjiä,
pyöräilijöitä, juoksijoita, turisteja ja muita -
juoksi ja käveli ohitseni
tuijottaen sanomatta mitään.
Se ei ole heidän asiansa eikä
ongelmansa, mutta kuitenkin...
Nainen tuli luokseni ja sanoi
saksalaisella aksentilla...
Luulisin, että se oli saksalainen aksentti.
Hän sanoi: "Voisitko ottaa kuvan minusta?"
Vastasin: "Kuvanko sinusta?
Nainen, aion tappaa itseni.
Mikä sinua vaivaa? Etkö näe
kyyneleiden valuvan silmistäni?"
Eihän hän nähnyt, koska
oli omissa maailmoissaan.
Otin kuitenkin kameran ja kuvan hänestä.
Sanoin: "Hyvää päivänjatkoa, neiti."
Käännyin takaisin
liikenteeseen ja lahteen päin.
Sanoin: "Vitut, ketään ei kiinnosta."
Anteeksi kielenkäyttöni.
Sitten heittäydyin alas sillalta.
Useimmat ihmiset menevät ilmeisesti
seisomaan sillan ulkopuoliselle reunalle, -
jotta muut voivat puhua heidät
ympäri tai vetää pois sieltä.
En halunnut, että kukaan puhuisi
minut ympäri. Halusin vain kuolla.
Heittäydyin kaiteen yli käsilläni.
Putosin pää edellä.
Välittömästi kun käteni
irtosivat kaiteesta, -
sanoin: "En halua kuolla. Mitä voin
tehdä? Se on tässä, olen kuollut."
Sanoin: "Ehkä jään henkiin,
jos menen jalat edellä."
Ajattelin: "Sitä kannattaa yrittää."
Pääni oli tässä asennossa.
Työnsin itseäni jotenkin taaksepäin.
Laskeuduin kuin olisin ollut istumassa.
Jalkani olivat ehkä vähän koholla.
Osuin veteen jaloillani.
Vettä imeytyi kai vähän kenkieni
läpi, mikä saattoi auttaa iskussa.
Kenkäni olivat aika kovat, joten...
Upposin ehkä noin 15 metrin syvyyteen.
En tiennyt, missä suunnassa pinta
oli. Ajattelin: "Olenko yhä elossa?"
Pudotus kestää neljästä
seitsemään sekuntia, -
joten veteen osuu lähes
200 kilometrin tuntinopeudella.
Se taitaa olla seitsemän sekuntia
alle vapaan pudotuksen nopeuden -
tai syöksylaskijoiden
saavuttaman nopeuden.
Olin tajuissani ja elossa.
Uin henkeni edestä
jonnekin, missä olisi ilmaa.
Saavutin kai pinnan,
koska näin valontapaista.
Yritin huutaa apua, mutten
pystynyt. Ääneni oli mennyt.
En pystynyt huutamaan. Saatoin
vain kuiskata: "Auttakaa minua."
Tunsin jonkin hipaisevan jalkaani.
Ajattelin: "Mahtavaa!
En kuollut hypätessäni sillalta.
Päädyn hain kitaan.
Tämä on naurettavaa!"
Vuosia myöhemmin, itse asiassa viime
vuonna, minulle selvisi, että se ei ollut hai.
Se oli hylje, joka kierteli ympärilläni.
Ilmeisesti vain se piti minut pinnalla.
Uskon sen olleen Jumala kuolemaani asti.
Istuin toimistossani,
kun sihteeri sanoi, -
että joku soittaa minulle
Marinin sairaalasta.
Vastasin puhelimeen ja nainen
sanoi: "Onko siellä Pat Hines?"
Vastasin myöntävästi. Hän sanoi:
"Poikanne on hypännyt juuri Golden Gatelta."
Olen asunut täällä koko elämäni.
Tiedän, mitä se tarkoittaa.
Kysyin: "Onko hän elossa?"
Hän vastasi: "Kyllä vain."
Ajattelin heidän sanoneen niin vain
pitääkseen minut rauhallisena, -
etten romuttaisi autoani ajaessani
katsomaan hänen ruhjoutunutta ruumiistaan.
Rintarankani T12-nikama ja
lannerankani L1-nikama murtuivat -
erittäin pieniksi palasiksi.
Ne tunkeutuivat elimiini, -
- mutteivät osuneet sydämeeni.
- Silloin ajattelin vielä, että hän olisi kuollut.
Menin paarien luokse katsomaan
häntä, ja hän oli hereillä.
Hän katsoi minua ja
sanoi olevansa pahoillaan.
Sitten hän sulki silmänsä.
Seisoin vain siinä tuijottaen häntä.
Sillä hetkellä hän oli koomassa.
Se oli todella pelottavaa.
En osaa kuvailla sitä.
Sen tunteminen on kuin...
Kuin Alien hyppäisi ulos
kehostasi. Kuin sielu.
Se oli järjetöntä. Pelottavaa.
Todella rajua.
2004 oli vaikea vuosi Kevinille.
Se ei ollut ruusuilla tanssimista.
Kevinillä on ollut pahoja
psyykkisiä ongelmia -
kolmesti sillalta hyppäämisen jälkeen.
Viimeksi hän oli laitoshoidossa
melkein kolme kuukautta, -
jolloin hän ja hänen
lääkärinsä kamppailivat -
saadakseen hänen
mielialahäiriönsä kuriin.
Tarvitaan oikeanlainen ruokavalio,
johdonmukaisuus ja lääkehoito.
Kevin alkaa edistyä.
Hän saa otteen elämästä, ja sitten
hän alkaa päästä mielentilaan, -
jossa hän pystyy toimimaan.
Valitettavasti hänen on täytynyt käydä
kolme kertaa ulkona olevissa paikoissa, -
ulkopuolisilla alueilla,
saadakseen hänet vakuuttuneeksi, -
ettei hän voi mennä sinne.
Valitettavasti Kevinin on
herättävä 8:00 aamulla, -
otettava lääkkeet 8:00,
syötävä lounas puolilta päivin, -
päivällinen 18:00, otettava lääkkeet
21:00 ja mentävä nukkumaan 22:00.
Se on vaikeaa elämää -
24-vuotiaalle miehelle
tässä yhteiskunnassa.
Olen kuitenkin sanonut hänelle, että se
on hyvä sairaus, koska sitä voi hallita.
Syöpää sairastaessa ei
olisi samaa mahdollisuutta.
Toisin kuin syövän kanssa, Kevin, jos pysyt
näissä rajoissa, hallitset sitä, eikä se sinua.
On hassua, että perheenjäseneni
eivät usko minun ottaneen opikseni, -
mutta otin opikseni jo kauan sitten.
On vaikeaa, kun jatkat sekoilua, -
eikä kukaan perheestäsi
usko tai luota sinuun enää.
Tai pelkäävät sinun tekevän
jälleen uuden yrityksen.
Ja ovat jatkuvasti huolissaan ja
varpaillaan puhuessaan sinulle.
Se on syvältä. Olen kyllästynyt siihen.
Haluan heidän sanovan vain:
"Hei, Kev. Mitä mies?"
On oltava aito. Ei minun seurassani
tarvitse olla varpaillaan.
Olen yhä sama kaveri.
Vain hieman eri sielultani.
Erilaiset aatteet.
Haluan vain olla tavallinen taas, -
mutten koskaan ole.
Aloimme käyttää metamfetamiinia.
Sen käyttäminen sai
kaiken menemään huonosti.
Naiseni ja minä menetimme työmme.
Päädyimme kodittomiksi.
Naiseni on vähän helpompi päästä
eroon huumeista kuin minun.
Minulla on erittäin
riippuvuudelle altis luonne.
Viime viikolla minulle selvisi,
että hän on pettänyt minua taas.
Nostin poikani, halasin
häntä ja sanoin hyvästi.
Käskin naiseni painua helvettiin.
Sitten huomasin käveleväni
kohti Golden Gatea.
Itkin koko matkan.
Toistelin vain itsekseni:
"Vaikka vaeltaisin
pimeässä laaksossa, -
en pelkäisi mitään, sillä
Jumala on kanssani."
Kun pääsin sillan puoliväliin,
laskin kirjani ja hyppäsin kaiteelle.
Istuin siinä hetken itkien ja ajatellen.
Poliisit tulivat.
Tein virheen, kun annoin heidän
tutustua minuun liian hyvin, -
koska he käyttivät
poikaani minua vastaan.
Tulin sillalle näihin aikoihin
viime vuonna tehdäkseni saman.
Se ei siis ole uusi ajatus, -
mutta sellainen, johon suhtauduin
kai hieman pakkomielteisesti.
Matkasin tänne kirjaimellisesti tänään.
Tulin lentokoneella Texasin Houstonista.
Vaikka jouduin tekemään niin paljon
järjestelyjä, minua houkutteli siinä se, -
että se on niin helppopääsyinen.
Voi vain hypätä kaiteen yli.
Irti päästäminen on vaikeinta.
En tiedä, ajattelevatko
ihmiset prosessia, -
jossa ihminen yrittää päättää,
miten lopettaa elämänsä.
Se on kuin hakemista. Kuin
etsisi collegea, johon hakea.
On perusteita puolesta ja vastaan.
Se on tuhoisaa käytöstä, -
mutta siihen sisältyy paljon järkevää ajattelua,
vaikka ihmiset pitävät sitä järjettömänä.
Kassissani oli vanhempieni
puhelinnumero.
Halusin heidän tietävän, mitä
tapahtui, etteivät he kärsisi -
paria viikkoa tietämättä, mitä
heidän tyttärelleen tapahtui.
Halusin siis ihmisten näkevän tekoni.
Luulen halunneeni jonkun sanovan:
"Ei, älä tee sitä."
Kun Gene soitti minulle
epätoivoisena St. Louisista -
ja oli hyppäämässä sillalta siellä, -
hän sanoi soittavansa
hyvästelläkseen ja että on aika.
Mitä saatoin sanoa hänelle?
Olen yrittänyt silloin tällöin -
löytää jotain, joka rohkaisisi
häntä jatkamaan elämää.
Jotain.
Pyysin häneltä taas palvelusta.
Sanoin, että pane nimeni ja
puhelinnumeroni muovipussiin taskuusi, -
jotta kun sinut löydetään,
minulle tiedetään kertoa.
Minun on saatava tietää.
Hän soitti minulle sillalta.
Ensin hän soitti minulle junaradalta
ja kertoi panevansa päänsä raiteille.
Koska hän puhui
sellaisia kaiken aikaa, -
en soittanut hänelle takaisin.
En halunnut kuulla sitä.
Voit kuulla saman asian ja antaa
samat vastaukset vain tietyn määrän.
Kuten älä ole typerä
ja älä ole naurettava.
Siihen väsyy aikanaan ja
haluaa kuulla jotain muuta.
Luulen hänen menneen sillalle,
kun en soittanut hänelle takaisin.
Kyllä, hän meni sillalle.
Hän soitti matkapuhelimeeni.
Hän kertoi, että hänen
parisuhteensa oli hajoamassa.
Pidin hänet puhelimessa
ja puhuin hänelle.
Sitten hän sanoi, että
poliisit ajoivat vierelle.
Kuulin, kuinka poliisit kysyivät,
että ethän vain aio hypätä?
He kysyivät häneltä, että onko
kaikki kunnossa ja onko ongelmia.
Hän vastasi, ettei
ongelmia oikeastaan ollut.
Poliisit päättivät antaa
hänen olla rauhassa.
Silloin sanoin, että
hankin sinulle lipun -
bussiin ja tulet takaisin Kaliforniaan.
Sain hänet tulemaan.
OLIN FIKSU. OLIN TUNNETTU.
TODENNÄKÖINEN SELVIYTYJÄ.
MITÄ HELVETTIÄ TAPAHTUI?
David on hyvin dramaattinen.
Riehakas. Juhlien henki.
Hän soittaa pianoa ja laulaa.
Hän on todellinen juhlija.
Se on mielenkiintoista, sillä
en ole lainkaan sellainen.
Hän piti minusta varmasti osaksi siksi,
etten pyytänyt häntä olemaan sellainen -
tai hän tunsi, ettei hänen
tarvitse olla sellainen seurassani.
Hän oli komea kaveri
ja hyvä pukeutumaan.
Hän todella pursui... Mikä on
toinen syy, miksi se on niin -
järkyttävää minusta, että
hän pursui elämäniloa.
OLEN 50-VUOTIAS. MINULLA EI OLE
RAHAA, URAA, PUOLISOA EIKÄ KOTIA.
Ruby oli ihminen, jonka otin aina ylpeänä
mukaan. Kun elämässäni oli joku uusi ihminen -
tai tapailin jotakuta hetken,
halusin ottaa hänet mukaan.
MUTTA OLEN LIHAVA, RUMA,
KUURO, EN NÄE JA OLEN VÄSYNYT.
Kun Jim näki minut, yksi hänen
suosikkiasioistaan oli sanoa:
"Tapasin uuden ystävän!
Sinun on tavattava se ihminen."
Hän nautti saattaessaan ihmisiä
yhteen. Hän todellakin rakasti ihmisiä...
Hän oli erittäin lämmin ihminen.
EN RAKASTA ITSEÄNI! OLEN EPÄONNISTUJA!
Ainakin alkujaan hän oli sellainen.
Yli kuusi kuukautta sitten
en olisi ikinä sanonut, -
että Rubylla on uskoakseni paha
ongelma masennuksen kanssa.
Tiedän hänen olevan yksin ilman tuloja.
Tiedän hänen siskonsa tappaneen itsensä.
Tiedän hänellä olleen ne tekijät.
Muutamia kuukausia sitten mikään ei
osoittanut, että hänellä meni huonommin -
kuin tavanomaiset elämän ylä- ja alamäet,
joista ihmiset eivät aina puhu.
David tuli Charlielle syömään
päivällistä kanssamme.
Silloin hän kertoi ensimmäistä kertaa
meille, että hänellä on vakava lääkitys.
Siihen asti hän oli ilmeisesti
lääkinnyt itseään alkoholilla.
Vaikka olin tuntenut
hänet yhdeksän vuotta, -
voin ehkä laskea -
nähneeni hänet kaksi kertaa
vahvasti humaltuneena.
David päätti aina välillä
panna elämänsä kuntoon, -
tai hän olisi joutunut aloittamaan hoidon
minun tai ystäviensä pakottamana.
Hän söi mielialalääkkeitä noin puolitoista
kuukautta ja teki siitä ison numeron.
Lopulta järjestin
etiketit niin, että näin -
oliko hän koskenut lääkepurkkeihin,
eikä hän ollut koskenut niihin.
Hän ei koskenut niihin viikkoihin.
Pari kuukautta ennen kuolemaansa
Ruby rupesi puhumaan, -
että hän ei päässyt yli
menetyksentunteistaan -
ja ajatteli olevansa masentunut.
Hänellä ei ollut sairausvakuutusta.
Hän sanoi haluavansa lääkitystä.
Hän kysyi, tiesinkö,
miten hän saisi niitä.
Olin kokeillut masennuslääkkeitä.
Ne eivät auttaneet, enkä
saanut nukuttua niiden kanssa.
Sanoinkin:
"Tässä.
Saat lääkkeeni, -
mutta sinun on soitettava lääkärille
ja kysyttävä, miten käytät niitä.
En voi olla vastuussa
siitä, miten otat niitä.
Mutta saat ne."
Aioin antaa hänelle koko purkin.
Alkuperäisen purkin ja ajattelin:
"Entä jos joku menee hänen
asuntoonsa jonain päivänä -
ja käy läpi hänen
tavaroitaan löytäen nimeni -
lääkepurkista?"
Otin pillerit purkista ja
panin ne kirjekuoreen.
Kirjoituksettomaan kirjekuoreen.
Se oli marraskuun paikkeilla -
tai syksyllä, kun Jim
menetti valtavasti rahaa.
Hän totesi, että jos hän
ei saisi myytyä ruukkuja, -
jotka olivat japanilaista keramiikkaa,
hänen täytyisi tehdä harakiri.
Soitin hänelle sanoen: "David,
tiedän sinun olevan pulassa.
Tiedän, että menetit työsi.
Haluan auttaa sinua."
Hän lopetti, koska en
ollut sanonut sitä aiemmin, -
sillä en nähnyt hänen olevan
todella pulassa. Hän sanoi:
"En voi puhua tästä nyt, koska
en halua itkeä keskellä katua."
Ajattelin: "Voi luoja! Tämä on vakavaa.
Hän on purskahtamaisillaan itkuun."
Viisi kuukautta ennen
kuin hän hyppäsi, -
hän oli kirjoittanut sähköpostin
parillekymmenelle ystävälleen -
kertoen hautoneensa itsemurhaa.
Useat heistä vastasivat
ja soittivat hänelle...
Hän ei koskaan maininnut
minulle itsemurha-aikeistaan.
En voinut ymmärtää
ajatusta itsemurhasta.
Ajattelin hänen olevan
niitä ihmisiä, joille -
se ei olisi vaihtoehto,
mutta nähtävästi se oli.
Tyttäreni oli lähdössä leirille, ja
sanoin hänelle, että mennään elokuviin.
Menimme elokuvateatteriin.
Hän vain...
Hän vain pani kätensä... Painoi
päänsä käsiensä väliin, ja hän vain -
itki.
Elokuvissa hän vain itki.
Kyllä minäkin vähän vetistelin,
mutta hän vain itki ja itki.
Ja -
hän asetti kätensä jalalleni.
Sanoin: "Ruby, en tarvitse lohdutusta."
Hän katsoi minua.
Ajattelin:
"Voi, luoja! Voi, ei!"
Silloin minä... Silloin muistin, -
että panin lääkkeet
valkoiseen kirjekuoreen -
paria kuukautta aiemmin.
Joten...
Lähdimme elokuvateatterista ja
olimme kävelemässä hänen autolleen.
Ajattelin:
"Hän ei ole vain masentunut.
Hän haluaa tappaa itsensä."
Hän sanoi: "Luulen, että
unenpuutteeni johtuu lääkkeistä."
Vastasin:
"Tiedän. Kunpa en olisi antanut niitä sinulle,
koska tuntuu, että pahensin asiaa.
Ne vaikuttivat samoin minuun."
Hän sanoi: "Siinäpä se.
En saa nukuttua.
Valvon vain.
Murehdin jatkuvasti.
En vain voi lopettaa.
Unettomuus tekee minut hulluksi.
Mietin itsemurhaa."
Vastasin: "Tiedän."
Tunsin sen kävellessämme autolle.
Kuin jokin olisi poissa.
Hän sanoi: "Minua hävettää kertoa
sinulle, että mietin tekeväni tämän.
Mitä ajattelisit minusta,
jos tekisin sen?"
Sanoin: "Ruby, olen ymmärtänyt, -
että on ihmisiä,
joilla on alituinen tuska.
Mutta, -
en usko, että olet yksi heistä.
Onko sinulla suunnitelma?"
Hän sanoi: "Ajattelen eri vaihtoehtoja.
Yliannostusta, paitsi en tiedä paljonko
ottaa ja saattaisin herätä ensiavusta -
ja se olisi kamalaa.
Olen ajatellut siltaa."
Sanoin: "Ei siltaa.
Liian dramaattista."
Hän sanoi: "Entä jos ampuisin itseni?" Vastasin:
"Liian sotkuista. Epäreilua vuokraisäntää kohtaan.
Joka tapauksessa, -
et kuulu heihin,
jotka tappaisivat itsensä."
Sitten hän halusi tulla luokseni joksikin aikaa,
hän ei halunnut mennä vielä kotiin.
Mutta minä vain...
Halusin vain olla yksikseni.
Sanoin: "Ei. Et voi.
Mutta jos tuntuu toivottomalta, soita
minulle, kuuntelen kyllä." Niin sanoin.
Sitten hän jäi autostani ja menin kotiini.
Enkä kuullut hänestä...
Itse asiassa enää koskaan.
Tiedämme, kuinka paljon...
Me kaikki Jimin läheiset, -
kuinka hänen poismenonsa on
vaikuttanut meihin. Oli se sitten -
pelko siitä, että itse
ajautuu samaan paikkaan -
samalle asialle, tai -
syyllisyydentunne siitä, ettet
ollut tarpeeksi hyvä ystävä.
Tai oli se mitä vain, niin
on monenlaisia reaktioita.
Juteltuani ihmisille,
on monia eri reaktioita.
Luulen, että kaikki yrittävät saada
siihen jotain järkeä, kuten yksikin...
Jimin tapauksessa
eräs ystäväni sanoi:
"Hän varoitti sinua,
muttei pyytänyt apuasi."
Hän taisi olla todella häpeissään, -
koska illan teemana oli:
"Minua hävettää kertoa sinulle."
Tein virheen -
antaessani hänelle tilaa toipua.
Se taisi olla huono päätös.
Olisin voinut yrittää
saada häntä toisiin aatoksiin.
En myöskään halunnut nolata ja
sysätä häntä mihinkään laitokseen, -
koska en ollut varma, saisiko hän sieltä
avun, enkä halunnut ylittää rajojani.
En enää koskaan jätä tunkeilematta.
En kunnioita heidän yksityisyyttään.
Enkä enää milloinkaan -
jätä jotain tekemättä vain siksi,
että pelkään jonkun nolostuvan.
Ilmiselvästi on olemassa
häilyvä raja sillä, ettei tee mitään -
ja sillä, että tekee jotain, mikä olisi voinut
estää sen. Kuka tietää, missä se raja on?
Hän oli aikuinen. En voinut sanella
hänelle, mitä tehdä elämällään.
Ehkä, jos olisimme laittaneet
hänet lukkojen taakse tai jotain, -
hän saattaisi yhä olla elossa, mutta -
en syytä itseäni siten.
Aluksi useat hänen ystävistään -
menivät sinne porukalla, koska he
tiesivät sen valotolpan numeron, -
minkä kohdalta hän oli hypännyt.
En voinut mennä, mutta muutaman kuukauden
päästä menin, ja se oli hyvin vaikeaa.
En voi enää koskaan
ajaa sillan yli ilman -
jonkinlaista -
tunnereaktiota.
Olenkin hänelle siitäkin hieman
käärmeissäni. Se on niin hieno silta.
Sillassa on jotain romanttista.
Virheellinen lupaus.
Virheellinen lupaus romantiikasta.
Koska hän on kuollut...
Hän ei pääse hyötymään romanttisesta...
Sen romanttisuudesta.
Hän ei hyödy siitä yhtään.
Se romantisoi hänet
pienoiseksi legendaksi, -
mutta hän ei hyödy siitä yhtään, joten mitä
sitten vaikka hänen tarinansa loppuisi niin?
Hän on poissa.
Uskon, että siinä on siis tyhjä lupaus.
Se on kuin alkoholisti puhuisi -
pullon romanttisuudesta.
Siten, että ehkä ensimmäinen siemaus
on todella hyvää ja kaikki muu helvettiä.
Ehkä hänellä oli romanttinen hetki jopa
tunnin ajan, kun hän käveli sillalla, -
mutta veteen osuminen
ei voi olla hauskaa.
Uskon sen olleen jonkinlainen pelastus
tuntemalleen epäonnistumiselleen.
Uskon sen antaneen hänelle tunteen -
tietynlaisesta kuuluisuudesta.
Näin hänet viimeisen kerran,
kun olin lähdössä töihin.
Annoin hänelle viisi dollaria, jotta hän
voisi ostaa tupakka-askin ja sanomalehden -
sekä viedä työhakemukset
joihinkin paikkoihin.
Silloin hän katosi. Olin viimeinen,
joka puhui hänen kanssaan.
Muistan, kun kävelin ovesta ulos...
Viimeiseksi sanoin: "Piristy, Gene.
Kaikki järjestyy kyllä."
Sanoin leikkimielisesti: "Nähdään,
kun pääsen kotiin. Olet rakas."
Se oli siinä. Se oli viimeinen
hänelle sanomani asia.
- Viimeiseksi tappelin Genen kanssa.
- Aivan.
Koska hän ei...
Minusta hän ei yrittänyt löytää työpaikkaa
niin kovasti kuin hän olisi voinut.
Se suututti minua, koska tiesin hänen
olevan erittäin älykäs ja kykenevä.
Ainoa, mikä pidätteli häntä oli
se, että hän ei vain välittänyt.
Hän oli löytänyt yhden lapsien katuliidun,
ja hän istui Mattin auton takana -
kirjoittaen maahan: "Päätä päiväni."
Hän kirjoitti samoja sanoja yhä
uudestaan, ja poikani haki minut -
sanoen: "Miksi Gene kirjoittaisi noin?"
Tuntien Genen ja hänen persoonallisuutensa,
Golden Gate -silta oli täydellinen hänelle, -
koska silloin on vain yksi helppo
askel ilman perumisen mahdollisuutta.
Jälkikäteen ajateltuna minusta melkein
tuntuu, että niin oli tarkoitus tapahtua.
Ehkä hän on nyt onnellinen.
Kuka tietää? En minä ainakaan.
Tiedän, että hän oli...
Sillä tavalla hän ei olisi
kestänyt enää kovin kauan.
Mutta jos hän olisi odottanut...
Puhelinvastaajassamme oli viesti -
yhdestä Oaklandissa olevasta paikasta, -
joka oli tarjonnut hänelle työtä
hallinnosta, jota hän oli aina halunnut.
- Olivatko he avaamassa uutta pelikauppaa?
- Eiköhän.
Yhtä pelikauppaa, ja he aikoivat
palkata hänet suoraan hallintoon.
Hänellä oli työhaastattelu kello
10:00 päivänä, kun hän hyppäsi.
En tiedä, kuuliko hän viestin, sillä
en tiedä, mihin aikaan hän lähti.
Hän oli lähtenyt ennen
kuin pääsin kotiin.
Jos hän olisi ollut siellä
kuuntelemassa viestin, tai odottanut...
En voinut itkeä tai tehdä
mitään perinpohjaisesti, -
mutta ylivoimainen tunne oli suuttumus.
Olin erittäin vihainen.
Halusin ajaa Bay Arealle, mennä
kuolinsyyntutkijan luokse ja -
saada selvyyden:
"Herätys! Miksi teit sen?"
En näe mitään syytä siihen,
miksi ihmiset tekevät niin.
Genellä oli tässä maailmassa
häntä rakastavia ihmisiä, -
ja hän satutti heitä.
Jos näen hänet vielä, sen haluan
sanoa hänelle. "Hän satutti minua."
En ikimaailmassa uskonut
hänen tekevän niin.
"Häiriintynyt" on
mielenkiintoinen sana, sillä se...
En voi määritellä sitä
muuksi. Olin häiriintynyt.
Nyt kaipaan häntä ja olen surullinen, -
mutta sillä hetkellä tunsin melkein...
Kun kuulin uutisen, tunsin
melkein helpotusta siitä, -
että hän ei olisi enää -
pettynyt tai surullinen.
Kaipaan häntä, mutta -
minulla ei ole vastauksia.
Vain suuri määrä havaintoja ja -
kokemuksia häiriintyneistä
tunnetiloista, -
jotka johtuvat siitä asiasta.
En tiedä, miksi ihmiset
tekevät itsemurhia, -
ja silti heitä kohtaan on helppo
tuntea empatiaa. Sanoa...
Uskon kaikkien tuntevan
epätoivon hetkiä, -
jolloin olisi paljon
helpompaa olla jatkamatta.
Useimmille meistä aurinko
nousee, ja ajatellaan:
"Huomennahan on uusi päivä."
Miksi hän valitsi sillan?
En tiedä.
Ehkä tuskaa tuntemalla -
vapautuu tuntemasta kaikkea tuskaa.
Ehkä hän vain halusi
lentää yhden kerran.
VUONNA 2004 24 IHMISTÄ HYPPÄSI
KUOLEMAAN GOLDEN GATE -SILLALTA
KOLMEA RUUMISTA EI LÖYDETTY KOSKAAN
GOLDEN GATE -SILLALTA TEHDÄÄN ENEMMÄN
ITSEMURHIA KUIN MISSÄÄN MUUALLA