Tip:
Highlight text to annotate it
X
Viemällä näköaistimme kauas esi-isiemme mielikuvituksen ulkopuolelle,
nämä ihmeelliset instrumentit, kaukoputket, avaavat tien yhä syvempään
ja täydellisempään luonnon ymmärtämiseen. - René Descartes, 1637
Vuosituhansia ihmiskunta katseli lumoavaa yötaivasta
ymmärtämättä, että Linnunradan tähdet olivat toisia aurinkoja
ja että universumi muodostuu miljardeista Linnunradan sisargalakseista
ja että me olemme pelkkä pilkku universumin
13,7 miljardia vuotta pitkässä tarinassa.
Paljain silmin meillä ei ollut mitään mahdollisuutta
löytää aurinkokuntia muiden tähtien ympäriltä, eikä selvittää
onko muualla universumissa elämää.
Tätä nykyä olemme paljastamassa monia
universumin mysteereistä. Elämme ehkä tähtitieteellisten keksintöjen
kannalta ainutlaatuista aikaa.
Olen tohtori J ja johdatan sinut kaukoputken saloihin -
sen hämmästyttävän laitteen, joka osoittautui ihmiskunnan
portiksi universumiin.
KATSE TAIVAALLE 400 vuotta kaukoputken historiaa
1. Uusi näkymä taivaalle
Neljä vuosisataa sitten, vuonna 1609, mies käveli ulos
kotinsa lähelle olevalle pellolle.
Hän suuntasi kotitekoisen kaukoputkensa Kuuhun, planeettoihin ja tähtiin.
Hänen nimensä oli Galileo Galilei.
Tähtitiede oli muuttunut lopullisesti.
Nyt, 400 vuotta sen jälkeen, kun Galilei suuntasi kaukoputkensa taivaalle
astronomit käyttävät karuilla vuorilla olevia suuria peilejä taivaiden tarkkailuun.
Radiokaukoputket keräävät ulkoavaruuden heikkoa kuiskintaa.
Tutkijat ovat jopa laukaisseet kaukoputkia avaruuteen
korkealle ilmakehän häiritsevän vaikutuksen yläpuolelle.
Ja näkymä on henkeäsalpaava!
Galilei ei kuitenkaan keksinyt kaukoputkea.
Keksijän kunnian saa Hans Lipperhey, hieman hämäräperäinen
hollantilais-saksalainen silmälasien tekijä.
Mutta Hans Lipperhey ei käyttänyt kaukoputkeaan tähtien katseluun.
Hän arveli, että hänen uusi keksintönsä hyödyntäisi pääasiassa
merenkulkijoita ja sotilaita.
Lipperhey oli Middelburgista, joka oli tuolloin suuri kauppakaupunki
kasvavassa Hollannin tasavallassa.
Vuonna 1608 Lipperhey huomasi, että kuperan ja koveran linssin läpi näkyvä
kaukainen kohde suureni, jos
linssit olivat juuri oikealla etäisyydellä tosistaan.
Kaukoputki oli syntynyt!
Syyskuussa 1608, Lipperhey esitteli uutta keksintöään
Hollanin prinssi Mauritsille.
Hän ei olisi voinut valita suotuisampaa hetkeä, sillä
Hollanti oli silloin sekautunut
80-vuotiseen sotaan Espanjaa vastaan.
Uusi vakoilulasi suurensi kohteita ja paljastaisi
vihollisen laivat ja joukot, jotka olivat liian kaukana näkyäkseen
paljain silmin.
Todella hyödyllinen keksintö!
Mutta Hollannin hallitus ei koskaan myöntänyt Lipperheylle kaukoputken patenttia.
Syy oli se, että muutkin väittivät keksineensä kaukoputken
erityisesti Lipperheyn kilpailija Sacharias Janssen.
Kiista ei koskaan ratkennut.
Vielä tänä päivänäkin kaukoputken todellinen alkuperä on hämärän peitossa.
Italialainen tähtitieteilijä Galileo Galilei, modernin fysiikan isä
kuuli kaukoputkesta ja päätti rakentaa sellaisen itselleen.
Kymmenisen kuukautta sitten korviini kantautui tieto, että eräs
Fleming on rakentanut vakoilulasin, jolla näköpiirissä olevat
joskin erittäin kaukana havaitsijan silmistä olevat kohteet erottuivat
yhtä hyvin kuin läheltä katsottaessa.
Galileo oli aikansa suurin tutkija.
Hän oli myös puolalaisen astronomin Nikolaus Kopernikuksen uuden
maailmankuvan vankka kannattaja. Koprenikus ehdotti, että
Maa kiertää Aurinkoa, eikä päinvastoin.
Sen perusteella, mitä Galilei oli kuullut hollantilaisesta kaukoputkesta, hän
rakensi omia laitteita.
Ne olivat laadultaan paljon esikuviaan parempia.
Lopulta, rahaa ja vaivaa säästämättä, onnistuin
rakentamaan itselleni niin erinomaisen laitteen, että
sillä tarkastellut kohteet näyttivät lähes tuhat
kertaa suuremmilta kuin luonnollista näkökykyämme käyttäen.
Hänen oli aika suunnata kaukoputkensa taivaalle.
Olen päätynyt siihen lopputulokseen, että Kuun pinta
ei ole sileä, tasainen, eikä täsmällisen pallomainen
kuten useat filosofit uskovat sen olevan
vaan epätasainen, karkea ja täynnä onkaloja ja kohoamia.
Se ei juuri eroa Maan pinnasta.
Kraatterien, vuoristojen ja laaksojen maisema.
Tutun kaltainen maailma!
Mutamaa viikkoa myöhemmin, tammikuussa 1610, Galilei katsoi Jupiteria.
Hän näki lähellä planeettaa neljä valopistettä, joiden paikka
Jupiterin kyljessä muuttui yöstä yöhön.
Niiden liike oli kuin planeettaa kiertävien satelliittien hidas baletti.
Nämä neljä valopistettä tunnetaan nykyään
Jupiterin galileilaisina kuina.
Mitä muuta Galilei löysi?
Venuksen vaiheet!
Aivan kuten Kuu, Venus pienenee ja kasvaa sirpistä
täydeksi yhä uudelleen.
Saturnuksen kummallakin puolella olevat oudot lisukkeet.
Auringon pinnan tummat pilkut.
Ja tietysti, tähtiä.
Tuhansittain, ehkä jopa miljoonittain.
Jokainen niistä liian himmeä paljain silmin nähtäväksi.
Oli kuin ihmiskunta olisi yhtäkkiä pääsyt eroon silmiä peittävästä siteestä.
Kokonainen universumi odotti löytäjäänsä.
Uutiset kaukoputkesta levisivät Euroopan halki kulovalkean lailla.
Prahassa, keisari Rudolphi II:n hovissa Johannes Kepler
paransi kaukoputken rakennetta.
Antwerpenissa hollantilainen kartoittaja Michael van Langren teki
ensimmäiset luotettavat kartat Kuusta. Hän uskoi niissä näkyvän
mantereita ja valtameriä.
Johannes Hevelius, varakas puolalainen oluenpanija, rakensi valtavan
kaukoputken observatorioonsa Danzigiin.
Observatorio oli niin suuri, että se kattoi kolmen rakennuksen katon!
Mutta aikansa parhaat kaukoputket teki todennäköisesti
Christiaan Huygens Hollannissa.
1655 Huygens löysi Titanin, Saturnuksen suurimman kuun.
Muutamaa vuotta myöhemmin hänen havaintonsa paljastivat Saturnuksen rengasjärjestelmän,
jota Galilei ei ollut koskaan ymmärtänyt.
Huygens näki myös tummia ja kirkkaita alueita
Marsin napa-alueilla.
Voisiko tässä kaukaisessa, oudossa maailmassa olla elämää?
Kysymys askarruttaa tähtitieteilijöitä vielä nykyäänkin.
Kaikki varhaisimmat kaukoputket olivat refraktoreita, joissa
linssit keräävät ja fokusoivat tähtien valoa.
Myöhemmin linssit korvattiin peileillä.
Tämän peilikaukoputken suunnitteli alunpitäen Niccolò Zucchi
myöhemmin Isaac Newton paransi sitä.
1700-luvun lopulla maailman suurimmat peilit
valoi William Herschel, urkuri, josta tuli tähtitieteilijä.
Herschel työskenteli sisarensa Carolinen kanssa.
Bathissa, Englannissa sijaitsevassa talossaan Herschelit kaatoivat punahehkuista
sulaa metallia muotteihin. Kun metalliset aihiot olivat jäähtyneet
he kiillottivat niiden pinnat niin, että tähtien valo heijastuisi niistä.
Herschel rakensi elämänsä aikana yli 400 kaukoputkea.
Suurin niistä oli niin valtava, että sen köysistön käyttämiseen tarvittiin
neljä palvelijaa. Köysien ja rattaiden avulla kaukoputki
saatiin seuraamaan tähtien liikettä yötaivaalla.
Liike johtuu tietysti Maan pyörimisestä akselinsa ympäri.
Herschel oli kuin kartoittaja. Hän havaitsi taivasta ja
luetteloi satoja uusia sumuja ja kaksoistähtiä.
Hän päätteli myös, että Linnunradan on oltava litteä kiekko.
Hän jopa mittasi aurinkokunnan etenemisen tässä kiekossa
havaitsemalla tähtien ja planeettojen suhteellisia liikkeitä.
Maaliksuun 13 päivänä 1781 hän löysi uuden planeetan - Uranuksen.
Kului 200 vuotta ennen kuin Nasan Voyager 2-luotain
välitti astronomeille ensimmäiset lähikuvat tästä etäisestä maailmasta.
Rossen kolmas jaarli William Parsons rakensi Irlannin vehmaalle ja
hedelmälliselle maaseudulle 1900-luvun suurimman kaukoputken.
Kaukoputki valtavine 1,8-metrisine metallipeileineen
tunnettiin myöhemmin "Parsonstownin jättiläisenä".
Harvoina kirkkaina kuuttomina öinä jaarli katsoi okulaariin
ja seilasi halki universumin.
Orion sumuun – jonka nyt tiedetään olevan tähtien lastentarha.
Mystiseen Rapusumuun, joka on supernovaräjähdyksen jäännös.
Entä Pyörregalaksi?
Lordi Rosse oli ensimmäinen, joka näki sen majesteettisen spiraalirakenteen.
Oman galaksimme kaltainen galaksi monimutkaisine tummine pilvineen ja hohtavine kaasuineen, joka
muodostuu miljardeista tähdistä ja kuka tietää -
ehkä myös Maan kaltaisista planeetoista.
Kaukoputkesta oli tullut alus, jolla voimme tutkia universumia.