Tip:
Highlight text to annotate it
X
Kääntäjä: Yrjö Immonen Oikolukija: Ulla Vainio
Ihmiselle, joka on koko uransa ajan pysytellyt näkymättömänä,
yleisön edessä seisominen on kuin
irtautuisi ruumiistaan tai olisi kuin jänis ajovaloissa.
Joten annattehan anteeksi, että rikon yhtä TEDin sääntöä
tukeutumalla kirjoitettuun tekstiin.
Toivon vain, etten saisi salamaniskua ennen kuin lopetan.
Aloitan kertomalla ajatuksista, jotka motivoivat minua
ryhtymään dokumenttivalokuvaajaksi.
Opiskelin 60-luvulla, sosiaalisen myllerryksen ja kyseenalaistamisen
ja oman idealistisen heräämiseni aikana.
Vietnamin sota raivosi parhaillaan,
kansalaisoikeustaistelu oli meneillään,
ja kuvat vaikuttivat minuun väkevästi.
Poliittiset ja sotilaalliset johtajamme kertoivat yhtä,
ja valokuvaajat toista.
Miljoonien amerikkalaisten tavoin uskoin valokuvaajia.
Heidän kuvansa ruokkivat sodan ja rasismin vastustusta.
He eivät vain kirjanneet historiaa, he auttoivat muuttamaan sen kulkua.
Heidän kuvansa tulivat osaksi kollektiivista tietoisuuttamme,
ja lisääntynyt tietoisuus kehittyi yhteiseksi omaksitunnoksemme.
Muutos ei tullut vain mahdolliseksi, vaan väistämättömäksi.
Huomasin, että vapaa informaation kulku journalismin avulla,
erityisesti visuaalisen journalismin, voi selkiyttää
sekä harjoitetun politiikan etuja että haittoja.
Se voi antaa tunnustusta järkevälle päätöksenteolle ja vauhdittaa onnistumista.
Kun on kyse huonosta politiikasta tai toimettomuudesta,
se puuttuu asioihin, arvioi vahingot
ja vaatii arvioimaan uudelleen toimintaamme.
Se antaa ihmiskasvot asioille,
jotka kauempaa vaikuttavat abstrakteilta,
ideologisilta tai monumentaalisilta globaaleilta vaikutuksiltaan.
Maanläheiset asiat, kaukana vallan kartanoista,
sattuvat tavallisille kansalaisille yksi kerrallaan.
Käsitin, että dokumenttikuvat pystyvät
tulkitsemaan tapahtumia heidän kannaltaan.
Ne antavat äänen niille, joilta ääni muutoin puuttuisi.
Reaktiona se auttaa ihmisiä muodostamaan mielipiteensä
ja vauhdittaa yleistä keskustelua
estäen eturyhmiä kontrolloimasta
täysin agendaa, niin kovasti kuin ne sitä haluaisivatkin.
Noina aikoina aikuistuminen todisti käsityksen,
että vapaa informaation kulku on aivan elintärkeää,
jotta vapaa ja dynaaminen yhteiskunta toimisi kunnolla.
Lehdistö harjoittaa tietysti liiketoimintaa ja pysyäkseen hengissä
liiketoiminnan on pakko kannattaa,
mutta on löydettävä sopiva tasapaino
markkinointiponnistusten ja journalistisen vastuullisuuden välille.
Yhteiskunnan ongelmia ei voida ratkaista ennen kuin ne tunnistetaan.
Ylemmällä tasolla lehdistö tuottaa palvelua,
ja sen tuottama palvelu on tietoisuutta.
Jokaisen tarinan ei tarvitse myydä jotakin.
On myös aika antaa.
Sitä perinnettä halusin noudattaa.
Huomatessani sodan vaativan uskomattoman kovia uhrauksia kaikilta osallisilta
ja kuvajournalismin voivan tulla osaksi konfliktin ratkaisua,
halusin olla valokuvaaja voidakseni olla sotavalokuvaaja.
Pontimenani oli vaistomainen tunne,
että sodan todelliset kasvot paljastava kuva
olisi miltei määritelmällisesti sodanvastainen.
Haluaisin viedä teidät kuvamatkalle joidenkin tapahtumien kautta,
joihin olen osallistunut 25 vuoden ajan.
Vuonna 1981 menin Pohjois-Irlantiin.
10 IRA-vankia oli nälkiinnyttämässä itsensä kuoliaaksi
protestina vankilaoloja vastaan.
Väkivaltaiset yhteenotot olivat katujen reaktio.
Ymmärsin, etteivät oman aikamme sotien rintamalinjat
kulje erillisillä taistelukentillä, vaan keskellä asuttuja alueita.
80-luvun alkupuolella oleskelin pitkään Keski-Amerikassa,
missä ajauduttiin sisällissotiin,
kylmän sodan tiukan ideologisen jaon ilmauksena.
Guatemalassa keskushallinto --
eurooppalaisperäisen oligarkin valvonnassa --
käytti poltetun maan taktiikkaa alkuperäisväestön kapinaa vastaan,
ja näin kuvan, joka heijasteli Latinalaisen Amerikan historiaa:
valloitusta raamatun ja miekan avulla.
Antisandinistinen sissi haavoittui kuolettavasti
kun komentaja Zero hyökkäsi kaupunkiin Etelä-Nicaraguassa.
Somozan kansalliskaartille kuulunut tuhottu tankki
jätettiin muistomerkiksi puistoon Managuaan,
ja lapsen energia ja rohkeus muuttivat sen.
Samaan aikaan El Salvadorissa käytiin sisällissotaa,
ja taaskin siviiliväestö joutui selkkaukseen mukaan.
Olen seurannut Palestiinan ja Israelin välistä konfliktia vuodesta 1981.
Hetki toisen kansannousun alusta vuonna 2000,
kun vielä käytiin kivin ja Molotovin cocktailein armeijaa vastaan.
Vuonna 2001 kapina laajeni aseelliseksi konfliktiksi
ja vakavimpia välikohtauksia oli
palestiinalaisten pakolaisleirin tuhoaminen
Jeninin kaupungissa Länsirannalla.
Jos maailmanpolitiikassa ei löydy yhteistä säveltä,
jatkuva taktinen vastakkaisuus
saa aikaan pelkkää epäilystä, vihaa, kostonhalua
ja ikuista väkivallan kierrettä.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla
Jugoslavia pirstoutui etnisiin riitoihin ja sisällissota puhkesi
Bosnian, Kroatian ja Serbian välillä.
Tässä näkymä talo talolta -taistelusta Mostarissa,
naapuri naapuria vastaan.
Makuuhuone, missä ihmiset tuntevat läheisyyttä,
missä itse elämä saa alkunsa, muuttui taistelutantereeksi.
Serbian tykistö tuhosi Pohjois-Bosniassa moskeijan,
ja sitä käytettiin tilapäisenä ruumishuoneena.
Kuolleet serbialaiset sotilaat kerättiin taistelun jälkeen
vaihtotavaraksi bosnialaisten vankien
ja kaatuneiden palauttamiseksi.
Tämä oli kerran puisto.
Minua opastanut bosnialainen sotilas
kertoi, että kaikki hänen ystävänsä olivat nyt siellä.
Samaan aikaan Etelä-Afrikassa
Nelson Mandelan vapauduttua vankilasta
musta väestö aloitti apartheidista vapautumisen
viimeisen vaiheen.
Yksi asia, joka minun oli opittava journalistina,
oli päättää, mitä tekisin vihalleni.
Minun piti hyödyntää sitä, kanavoida sen energia, muuttaa se joksikin,
mikä selkiyttäisi näkemystäni eikä hämärtäisi sitä.
Transkeissa olin todistamassa Xhosa-heimon poikien aikuistumisriittiä.
Teini-ikäiset pojat elivät eristyksissä, vartalot valkoisessa savessa.
Viikkojen kuluttua he pesivät värin pois
ja kantoivat miehen täydet vastuut.
Ikivanha rituaali, joka näytti symboloivan
poliittista taistoa, joka oli juuri muuttamassa Etelä-Afrikan kasvoja.
Soweton lapsia pomppimassa trampoliinilla.
Toisaalla Afrikassa vallitsi nälänhätä.
Somalian keskushallinto romahti, ja klaanisotia puhkesi.
Maanviljelijöitä ajettiin pois mailtansa,
sadot ja karja tuhottiin tai varastettiin.
Nälkiinnyttämistä käytettiin joukkotuhoaseena --
primitiivistä, mutta äärimmäisen tehokasta.
Satoja tuhansia ihmisiä otettiin hengiltä,
hitaasti ja kivuliaasti.
Kansainvälinen yhteisö antoi massiivista humanitaarista apua,
ja satojen tuhansien henki pelastui.
Amerikkalaisia joukkoja lähetettiin suojaamaan apulähetyksiä,
mutta lopulta ne ajautuivat mukaan konfliktiin,
ja Mogadishun traagisen taistelun jälkeen ne vedettiin pois.
Myös Etelä-Sudanin sisällissodassa käytettiin nälkiinnyttämistä
kansanmurhan välineenä.
YK:n sateenvarjon alla kansainväliset NGO:t (hallituksista riippumattomat järjestöt)
ryhtyivät laajoihin avustustoimiin, ja tuhansia henkiä pelastui.
Todistajana haluan todistukseni olevan rehellinen, sensuroimaton,
voimakas ja vakuuttava
sekä mahdollisimman oikeudenmukainen
kuvaamieni ihmisten kokemuksille.
Tätä miestä autettiin NGO:n ruokintakeskuksessa
niin paljon kuin voitiin.
Hänellä ei kirjaimellisesti ollut mitään. Hän oli pelkkää luuta ja nahkaa.
Sittenkin hän pystyi keräämään rohkeutensa ja tahtonsa liikkua.
Hän ei ollut antanut periksi, ja jos hän ei luovuttanut,
kuinka kukaan ulkopuolinen voisi edes kuvitella menettävänsä toivonsa?
Seurattuani Etelä-Afrikan vaaleja kolme kuukautta vuonna 1994,
näin Nelson Mandelan virkaanastujaiset,
enkä koskaan ollut nähnyt mitään mieltä ylentävämpää.
Se ilmensi parasta, mitä ihmisyydellä on tarjottavanaan.
Seuraavana päivänä lähdin Ruandaan,
aivan kuin heittoistuimella helvettiin.
Tämä mies oli juuri vapautunut Hutujen kuolemanleiriltä.
Hän antoi minun kuvata itseään melko pitkään
ja käänsi jopa kasvonsa valoa kohden,
ikään kuin olisi halunnut minun näkevän paremmin.
Mielestäni hän tiesi, mitä hänen kasvojensa arvet kertoisivat muulle maailmalle.
Tällä kertaa, ehkä Somalian sotilaallisen katastrofin
hämmentämänä tai lamaannuttamana,
kansainvälinen yhteisö ummisti silmänsä,
ja omat maanmiehet -- joskus omat naapurit --
teurastivat noin 800 000 ihmistä
käyttäen viljelyvälineitä aseinaan.
Oli ehkä otettu opiksi
heikosta reagoinnista Bosnian sotaan
ja epäonnistumisesta Ruandassa:
Serbian hyökättyä Kosovoon
kansainvälisiin toimiin ryhdyttiin paljon ponnekkaammin.
Naton joukot tulivat hätiin ja serbiarmeija vetäytyi.
Etnisiä albanialaisia oli murhattu,
heidän maatilojaan tuhottu ja valtava määrä ihmisiä karkotettu.
Heidät otettiin pakolaisleireille,
jotka NGO:t olivat pystyttäneet Albaniaan ja Makedoniaan.
Omaan kotiinsa poltetun miehen jälki.
Kuva toi mieleeni luolamaalauksen
ja muistutti, kuinka alkukantaisia yhä olemme niin monin tavoin.
Vuosina 1995 - 1996 raportoin kahdesta ensimmäisestä
Tšetšenian sodasta Groznyista käsin.
Tässä on tšetšeenikapinallinen etulinjassa Venäjän armeijaa vastaan.
Venäläiset pommittivat Groznyita taukoamatta viikkokausia
tappaen pääosin siviilejä, jotka olivat vielä loukussa kaupungissa.
Löysin paikallisen orpokodin pojan
vaeltelemassa etulinjassa.
Työni on kehittynyt käsittelemään sodan lisäksi
myös tärkeitä sosiaalisia asioita.
Ceauşescun kukistumisen jälkeen menin Romaniaan
ja löysin eräänlaiset lasten vankileirit,
missä tuhansia orpoja pidettiin keskiaikaisissa olosuhteissa.
Ceauşescu oli määrännyt kiintiön
lapsiluvusta, mikä jokaisen perheen piti tuottaa,
ja teki siten naiskehosta valtion talouspolitiikan työkalun.
Lapset, joita oma perhe ei pystynyt hoitamaan,
kasvatettiin hallituksen orpokodeissa.
Vammaiset lapset leimattiin parantumattomiksi
ja eristettiin loppuiäksi epäinhimillisiin oloihin.
Kun selontekoja alkoi ilmestyä, taas kansainvälistä apua lähetettiin.
Perehdyin paremmin itäeurooppalaisen hallinnon perintöön
ja hioin kuukausia juttua teollisuussaasteiden vaikutuksista järjestelmässä,
missä ei ollut välitetty lainkaan ympäristöstä
eikä työntekijöiden tai tavallisen väestön terveydestä.
Alumiinitehdas Tšekkoslovakkiassa
oli täynnä syöpää aiheuttavaa savua ja pölyä,
ja neljä viidestä työntekijästä sairastui syöpään.
Suharton kukistuttua Indonesiassa
aloin tutkia köyhyysoloja
hiljalleen nykyaikaistuvassa maassa.
Vietin melko paljon aikaa miehen kanssa,
joka asui perheineen ratapenkereellä
ja oli menettänyt toisen kätensä ja jalkansa junaonnettomuudessa.
Kun kertomukseni julkaistiin, lahjoituksia alkoi virrata pyytämättä.
Perustettiin rahasto,
ja nyt perhe asuu talossa maaseudulla,
ja kaikista heidän perustarpeistaan huolehditaan.
Se juttu ei pyrkinyt myymään mitään.
Journalismi oli antanut kanavan
ihmisten luontaiselle anteliaisuudelle, ja lukijat vastasivat.
Tapasin joukon maalta Jakartaan tulleita kodittomia lapsia
asustelemassa rautatieasemalla.
12 - 14 vuoden ikäisinä heistä oli tullut kerjäläisiä ja narkkareita.
Maaseudun köyhistä oli tullut köyhiä kaupunkilaisia
ja samalla näkymättömiä.
Nämä katkolla olleet pakistanilaiset heroinistit
muistuttivat Beckettin näytelmän hahmoja:
eristyksissä, pimeässä odotellen, mutta valoon hakeutuvina.
Agent Orange -vesakkomyrkkyä käytettiin Vietnamin sodassa
Vietkongin sissien ja Pohjois-Vietnamin armeijan kätkeytymisen estämiseksi.
Vaikuttava ainesosa oli dioksiini, erittäin myrkyllinen kemikaali,
jota ruiskutettiin valtavia määriä
ja jonka vaikutukset siirtyivät geeniteitse seuraavalle sukupolvelle.
Vuonna 2000 aloin dokumentoida globaaleja terveysongelmia
keskittyen ensin AIDSiin Afrikassa.
Pyrin kertomaan tarinan hoitajien työn kautta.
Oli tärkeätä korostaa, että sekä kansainväliset NGO:t
että paikalliset ruohonjuurijärjestöt auttoivat jo ihmisiä.
Epidemia on tehnyt jo niin monta lasta orvoksi,
että isoäidit ovat astuneet vanhempien asemaan,
ja oli syntynyt paljon ***-lapsia.
Sairaala Sambiassa.
Aloin dokumentoida läheistä kytkentää
***:n, AIDSin ja tuberkuloosin välillä.
Tämä on MSF-sairaala Kambodžassa. (MSF: Médecins sans frontières)
Kuvani voivat osaltaan tukea NGO-työtä
paljastamalla vaikeita sosiaalisia ongelmia, joita he pyrkivät käsittelemään.
Lähdin MSF:n mukana Kongoon
ja olin mukana tekemässä kirjaa ja näyttelyä,
jotka kiinnittivät huomiota unohdettuun sotaan,
jossa on kuollut miljoonia ihmisiä
ja jossa taudeille altistamista ilman hoitoa käytetään aseena.
Aliravittua lasta mitataan
osana ravitsemusohjelmaa.
Vuoden 2004 syksyllä menin Darfuriin.
Tällä kertaa tein töitä aikakauslehdelle,
mutta tiiviissä yhteistyössä MSF:n kanssa.
Kansainvälinen yhteisö ei ole vieläkään keksinyt keinoa
luoda riittävää painetta tämän kansanmurhan lopettamiseksi.
MSF-sairaala pakolaisleirillä.
Olen tehnyt rikoksia ja rangaistuksia koskevaa projektia USA:ssa.
Näkymä New Orleansista.
Alabamassa kahlevankiryhmän jäsentä
rankaistiin sitomalla käsiraudoin pylvääseen auringonpaahteeseen.
Tämä käytäntö herätti paljon kysymyksiä
muun muassa rotujen yhdenvertaisuudesta
ja siitä kenelle maassamme on tarjolla mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja.
Kahlevankien pihalla Alabamassa.
En nähnyt kummankaan koneen törmäystä.
Kun vilkaisin ikkunastani, näin ensimmäisen tornin palavan
ja luulin, että oli sattunut onnettomuus.
Muutaman minuutin kuluttua,
nähtyäni toisen tornin palavan, tiesin, että olimme sodassa.
Ground Zeron raunioiden keskellä tajusin asian.
Olin kuvannut islamilaisessa maailmassa vuodesta 1981 --
en pelkästään Lähi-idässä, vaan myös Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa.
Kuvatessani näissä eri paikoissa
luulin kertovani erillisiä tarinoita.
Mutta 11. syyskuuta kiteytti historian, ja tajusin
itse asiassa kuvanneeni samaa tarinaa yli 20 vuotta,
ja hyökkäyksen New Yorkiin olleen sen viimeisin ilmentymä.
Kabulin kaupallinen keskus Afganistanissa
sisällissodan loppuvaiheessa,
vähän ennen kuin kaupunki suistui Talibanille.
Maamiinojen uhreja avustetaan
Alberto Cairon johtamassa Punaisen Ristin kuntoutuskeskuksessa.
Poika, jonka jalan vei maahan jäänyt miina.
Olin nähnyt suunnatonta kärsimystä islamilaisessa maailmassa:
poliittista sortoa, sisällissotaa, valloituksia, köyhyyttä ja nälkää.
Ymmärsin, että kärsimyksessään
islamilainen maailma oli huutanut apua. Miksi emme kuunnelleet?
Talibanitaistelija, joka ammuttiin taistelussa
Pohjoisen liiton tunkeutuessa Qunduzin kaupunkiin.
Irakin sodan ollessa ovella tajusin,
että amerikkalaisjoukkoja seurattaisiin tarkasti,
joten päätin seurata maahantunkeutumista Bagdadista käsin.
Torille iskeytyi kranaatti,
joka tappoi useita saman perheen jäseniä.
Amerikkalaisten Bagdadiin tunkeutumisen jälkeisenä päivänä
merijalkaväkikomppania alkoi saartaa pankkirosvoja
väkijoukkojen hurratessa --
toiveikas, mutta lyhyt hetki.
Ensimmäistä kertaa vuosiin
shiiojen sallittiin tehdä pyhiinvaellus
Karbalaan viettämään ashuraa,
ja olin äimistynyt pelkästä väenpaljoudesta
ja siitä, miten kiihkeästi he harjoittivat uskoaan.
Miesjoukko marssi kaduilla viillellen itseään veitsillä.
Oli selvää, että shiiojen voima tuli ottaa huomioon,
ja olisi hyvä ymmärtää heitä ja oppia tulemaan toimeen heidän kanssaan.
Viime vuonna dokumentoin kuukausia haavoittuneita sotilaitamme,
Irakin taistelukentiltä aina kotiin saakka.
Lääkäri elvyttää helikopterissa
päähän ammuttua sotilasta.
Sotilaslääketieteestä on tullut niin tehokasta,
että henkiin jääneiden sotilaiden osuus haavoittuneista
on sotahistoriamme suurin.
Sodan tyypillinen ase on tienvarsipommi,
ja tyypillinen vamma on vaikea jalkavamma.
Selvittyään äärimmäisestä kivusta ja traumasta,
haavoittuneilla on edessään uuvuttava fyysinen
ja psykologinen kamppailu kuntoutuksessa.
Heidän osoittamansa sitkeys oli aivan ihmeellistä.
Yritin kuvitella itseni heidän asemaansa,
mutta tunsin itseni hyvin nöyräksi, kun näin heidän rohkeutensa
ja päättäväisyytensä katastrofaalisen menetyksen edessä.
Hyvät ihmiset olivat joutuneet kaameaan tilanteeseen kyseenalaisista syistä.
Eräänä päivänä joku kuntoutettava alkoi puhua surffauksesta,
ja kaverit, jotka eivät olleet ikinä surffanneet, sanoivat: "Ei kun menoksi."
He painuivat surffaamaan.
Valokuvaajat käyvät inhimillisten kokemusten äärirajoilla
näyttääkseen ihmisille, mitä on tapahtumassa.
Joskus he vaarantavat oman henkensä,
koska he uskovat, että ihmisten mielipiteillä on vaikutusta.
He vetoavat kuvillaan ihmisen parhaisiin vaistoihin:
anteliaisuuteen, oikean ja väärän tajuun,
kykyyn ja haluun samaistua toisiin,
haluttomuuteen hyväksyä sitä, mitä ei voi hyväksyä.
TED-toiveeni:
Elintärkeä tarina on vielä kertomatta,
ja toivon TEDin apua päästäkseni tarinan lähteille
ja voidakseni esittää innovatiivisia ja jännittäviä tapoja
käyttää uutisvalokuvausta digitaalisella aikakaudella.
Kiitoksia paljon.
(Suosionosoituksia)