Tip:
Highlight text to annotate it
X
Eärendil, kyntäjä merien
jäi suojaan Arvernienin,
toi rakentaakseen laivan hän
puut metsistä Nimbrethilin,
oli purjeet hopealangoista,
hopeaa lyhdyt laivan sen,
viirit valoa hohtavat,
keula joutsenen muotoinen.
Sotisopaan muinaiskuninkaiden
hän vyöttihe, rengaspanssariin,
salariimut kilpeen kiiltävään
torjumaan pahaa piirrettiin;
oli jousi sarvea lohikäärmeen,
oli nuolten vartena eebenpuu,
hopeahaarniska sädehti,
huotrassa hohti norsunluu;
oli miekka terästä jäntevää,
smaragdi välkkyi rinnallaan,
oli kotkansulista sidottu
töyhtö kypärään korkeaan.
Kuun, tähtien matkasi hän
kauas rannoilta pohjoisen,
maat kuolevaiset jätti taa
kuin valtaamana lumouksen.
Pois kääntyi solista ahtojään,
varjoista hyisten kukkulain,
aavikon paahteen jätti myös,
kauemmas yhä jatkoi vain;
pimeään Yöhön Tyhjyyden
purtensa hänet viimein vei,
ei rantaa enää näkynyt,
valosta toivoakaan ei.
Viemänä vihan tuulten hän
yli kiiti veden vaahtoisan
lännestä itään, kotiinpäin,
armilla meren sokean.
Sai Elwing luokseen, lentävä,
ja liekki syttyi pimeyteen,
timanttiakin kirkkaampi
kimallus kaulan koristeen.
Hän valolla miehen kruunasi
ja tälle Silmarilin näin
ojensi, otsa hehkuen
mies keulan käänsi; yllättäin
yössä tuonpuolen merien
mahtava myrsky vallan sai,
Tarmenelissa ulvoi se
missä ei kuolevaiset kai
käy koskaan, laivan kantoi nyt
kuin itse kuolema se ois
ylitse vesiaavikon,
vei hänet länteen kauas pois.
Ikiyön läpi takaisin
mustana hurja aaltovuo
ylitse aavain pimeiden
ja rantain uponneiden tuo
hänet nyt helmirannoille
maailman ääreen, missä hän
saitannon kuuli kumman niin,
aaltojen rantaan vierivän
Ylitse kultahietikon
hän näki. Vuori hiljainen
hämärään piirtyi, ovat myös
Valinor, Eldamar lähellä sen,
näkyvät kauas merten taa.
Matkamies yöstä pelastui,
satamaan saapui valkeaan,
haltiain kotiin rantautui,
luo Tirionin muurien,
missä hän näki tornien kuvan
juurella Ilmarin-kukkulan
Varjojen Järveen kuvastuvan. 73 00:05:21,788 --> 00:05:23,359 Hän sinne päätyi retkiltään
ja oppi uudet sävelmät,
vanhukset kertoi ihmeistä
ja kultaharput säihkyivät.
Haltiain vaatteet valkeat
hän sai, ja valoa seitsemän
he lähettivät edellä kun Calacirianin
kautta hän matkasi maahan kätkettyyn
missä ei vuodet lopu lain,
sen ajattomiin saleihin
missä Esikuningas vain iäti istuimellaan on
Ilmarinissa vuorellaan;
ja sanat joita ennen ei lie kuultu,
siellä lausutaan suvusta ihmisten ja myös
haltioiden, ja kätketyt näytetään näyt,
jotka on maan asukkailta kielletyt.
Sai uuden laivan siellä hän,
sen hohti kylki airoton,
mithril ja lasi haltiain,
hopeinen masto purjeeton;
lyhtynä oli Silmaril
ja viiri tulta elävää,
sen sinne nosti Elbereth
ja hänet tahtoi siivittää
siivillä kuolemattomain,
määräsi hänet iäksi
vain taivaan merta kyntämään
Kuun, Auringonkin ympäri.
Harjuilla Iki-illan hän
yli lähteiden hopean
valona nousi siivilleen
ohitse Vuoren kopean.
Ääressä maailman hän pois
jo kääntyi, etsi kotiaan
varjojen läpi kulkien
kuin tähti kirkas loistossaan,
ylitse usvain kiitävä,
kuin liekki liki Auringon,
kuin sarastuksen aavistus
jossakin Pohjolassa on.
Hän kulki yli Keski-Maan
ja kuuli itkun haikean
naisten, haltianeitojen
päivinä ajan vaikean.
Vaan kohtalona hänen on
tähtenä kiertää radallaan
kaukana mailta ihmisten,
kunnes Kuu sammuu kokonaan,
iäti airuena vain
levotta täyttää tehtävää,
lamppua kantaa, hohteellaan
valaista yötä pimeää.