Tip:
Highlight text to annotate it
X
Olen syntynyt tässä kunnassa, missä nyt asun.
Isä oli täällä suuren kartanon voutina.
Huomasin suuntautumiseni ensimmäisen kerran, kun olin 14 -vuotias ja minulla oli saman ikäinen poikakaveri.
No kyllä se siitä sitten lähti selviämään.
Se oli siihen aikaan, kun tämä oli rikos Suomen lain mukaan.
Ja se oli sairaus.
Vasta vuonna 1971 se ei ollut enää rikos.
Sitä sai olla äärettömän varovainen.
Aina meillä oli joku tyttölapsi mukana ikään kuin varjona,
ettei se paistaisi niin selvästi läpi.
Sitten tuli armeija vastaan. Sinnekin piti mennä.
Siellä tuli kaikenlaisia kavereita, mutta minä löysin sieltä myös yhden poikaystävän.
Kaverit oli aika fiksuja loppujen lopuksi.
He eivät siitä millään tavalla piikitelleet tai heittäneet herjaa.
Kyllähän monet ovat niin kaapissa sisällä, ettei ne tahdo uskaltaa tulla sieltä.
Mitä nuorempana tullaan kaapista ulos, sitä helpompaa se on.
Silloin huomataan, että täällähän on muitakin samanhenkisiä kavereita.
Niitäkin on, jotka eivät koskaan tule kaapista pois.
Minun käsitys on se, että nuoremmat eivät välitä.
Ne uskaltaa.
He uskaltavat myös puhua, jos tietävät, että toinen suhtautuu melko kivasti näihin asioihin.
On myös määrätyn verran vanhoillisia ihmisiä, jotka ajattelevat omalla tavallaan.
Heitä ei pysty käännyttämään.
Se on ihan turha. Olen yrittänyt joskus ja huomannut, ettei siitä tule mitään.
Nyt vaihdetaan puheenaihetta kokonaan.
Sellanen homma, että saa voimavarat riittämään, niin täytyy muistaa käyttää sanaa "Ei".
Sitä ei saa lähteä lentämään paikasta toiseen.
Toisaalta taas, tommosessa yhdistyshommassa pitää olla mukana.
Sieltä aina löytää sellaisia pieniä kultajyviä joukosta.
Sitä ei pidä jäädä mökkihöperöksi.
Kyllä se on oltava mukana.
Murrosiästä ensimmäinen muisto on iltaoppikoulusta.
Siellä olin selvästi ihastunut yhteen tyttöön.
Halusin vain jostakin syystä olla hänen lähellään...
seurata ja tehdä kaikkea hänen kanssaan.
Rikoslaki vaikutti silloin alussa, kun se oli voimassa.
Ei voinut edes illalla myöhään kävellä hiakketiellä käsi kädessä, ettei kukaan vaan ilmoita mihinkään.
Piti mennä tosi piiloon omalle mökille. Siellä sai olla rauhassa.
Voimavaroja on kysytty jo monta vuotta. Kyllä vähentyy, ei ne lisäänny enää.
Uusi ystäväni muutaman vuoden takaa, Herra Parkinson, yrittää ottaa minusta niskalenkin,
mutta minä en oikein haluaisi antaa.
Jos minun tarvitsisi tehdä tämmöinen hoitotestamentti,
olisin ilmoittanut heille ensiksi, että olen ***
ja sitten, että en halua mitään kojeita.
Jos minun pitäisi kirjoittaa kirje omalle nuorelle minälleni...
Se on ihan niinkuin kaikki muutkin asiat tässä elämässä, että se vain tapahtuu.
Se kävelee sinua vastaan. Se naksahtaa.
Sinä hyväksyt sen tai et. En minä osaisi mitään muuta siihen sanoa.
Me asuttiin Porissa ihan siinä keskustassa. Siskoni kävivät yhteislyseota.
Äiti halusi, että menen poikalyseoon.
Kai siinä oli takana, että minusta tulisi mies.
Meillä oli nuoruudessa sellainen torikahvilan jengi Porissa.
Yhden Kallen kanssa lähdettiin sieltä torikahvilasta moikkaamaan tyttöjä Tukholmaan.
Siellä minä niin kuin tajusin, että hei, täällähän voisi olla minulle jotain.
Eihän tuollaisessa pienessä kaupungissa kuin Pori mitään gay-elämää 60-luvun alkupuolella ollut.
Minullahan oli poikaystävä siellä Tukholmassa.
Sittenhän minä kaikki lomat kävin siellä.
Pyysin äidiltä taas, että saisinko laivarahaa, jotta pääsisin Tukholmaan.
Hän rupesi ihmettelemään: "Mitä sinä siellä Tukholmassa koko ajan käyt?" Se oli sitä hippiaikaa.
"Et kai sinä huumeita käytä siellä?"
No minä sanoin: "Ei kun minulla on siellä poikaystävä."
Sehän oli maailman kamalin asia. Minut vietiin hullujenhuoneelle.
Siis Harjavallan B-mielisairaalaan.
Sen sairaalan johtava ylilääkäri ei ymmärtänyt yhtään mitä on homoseksuaalisuus.
Hän antoi minulle vihreitä pillereitä, että niillä minä eheydyn.
Minä olen monta kertaa nauranut kavereille sitä tosiaan
että, minähän en koskaan syönyt niitä pillereitä. Heitin ne vessanpönttöön.
Jos olisin syönyt niitä niin ei tiedä, vaikka olisin kuinka hetero nykyisin.
En minä pelkää laitokseen menemistä tai palvelutaloon.
Äiti oli siellä kaksi viimeistä vuotta. Minusta näytti, että henkilökunta oli tosi kivaa siellä.
Haluaisin kertoa heille tämän oman elämäntarinani, jota olen nyt kertonut tässä.
Uskon, että nykyinen hoitohenkilökunta on sen verran valistunutta, että he ymmärtävät tätä.
Ei niin kuin tämä johtava psykiatri, joka ei tajunnut, mikä on ***.
Minä haluaisin olla avoin heille, ja toivottavasti hekin.
Minä asuin sellaisessa sotainvaliditalossa.
Perheet oli valittu sen mukaan, että isä oli sotainvalidi.
Ja siellä oli miehiä, joilla oli jalat poikki, kädet tai käsi poikki tai heillä oli muuta sotavammaa.
Minä lapsena totuin siihen, että ihmiset on erilaisia.
Ja se oli aika hyvä opetus minulle lapsena.
Minä elin aikalailla erilaisessa paikassa, pienessä kaupungissa ja omakotialueella.
Kaikki oli normaalia, mistään erilaisesta ei ollut puhettakaan.
Ja ainakaan mistään transsukupuolisuudesta ei ollut mitään tietoa.
Vaikka minä tunsinkin, että olen transsukupuolinen silloin jo ihan pienestä pitäen,
niin enhän minä siitä uskaltanut puhua edes vanhemmillenikaan.
Kun minulla oli jo perhekin ja lapsia, toivoin, että olisin voinut olla transvestiitti,
että voisin rajata tyttöilyhetket tiettyihin aikoihin, ja muun ajan olla mies ja isä.
Se ei käytännössä onnistunut. Paluu mieheksi viikonlopunkin jälkeen oli hirveän vaikeaa.
Kun olin neljäkymppinen, niin sitten yhtäkkiä rakastuin yhteen tyttöön tulisesti.
Otin Setaan yhteyttä ja kysyin, että onkos ryhmää, jossa voisi puhua ja tavata toisia.
Jaana oli siellä ja siitä se lähti. Parikymmentä vuotta olemme olleet jo yhdessä.
Hyvänen aika kun joudun vanhainkotiin, olen luultavasti dementoitunut tiukasti ja puolustuskyvytön.
Mitenköhän minut siellä otetaan vastaan?
Sitä minä toivon, että siinä yhteisössä minne me menemme
hoitajat ovat sillä tavalla tietoisia, että osaavat suhtautua meihin, kun me tullaan.
Ja he osaavat aidosti olla meidän puolella,
koska sitä tukea me tarvitsemme.
Ja sitten se, että pääsemme samaan vanhainkotiin.
Minulle on hirveän tärkeää pitää kädestä kiinni Jaanaa.
Ja se, että saadaan olla lähellä toisiamme.
Se on se tärkeä asia.
Kahden-kolmentoista ikäisenä aloin katselemaan, että tytöillä on nättejä pitsipuseroita.
Itselle heräsi ajatus, että minäkin haluan tuollaisia nättejä vaatteita,
eikä tällaisia pelkkiä suoria housuja ja prässättyjä paitoja vaan.
Sillä tavalla tämä transvestisuus alkoi tulemaan esille.
Nämä ajatukset pyörivät päässä. Minäkin haluaisin, mutta kun en uskalla edes puhua muille mitään.
Se oli henkisesti aika raskasta justiinsa tämän salailun takia.
Välillä epäili omaa mielenterveyttäänkin, että onko tämä normaalia.
Monet päätökset tein, että tämä oli laitimmainen kerta ja tuo huulipuna oli viimeinen, minkä nyt ostin.
Viime syksynä sitten lopulta ajattelin, että ei tästä tule mitään.
Minun täytyy joku ratkaisu saada tähän elämään. Ei tämä kiikun kaakun oleminen ole mistään kotoisin.
Katsotaan nyt, sammuuko tuo aurinko, jos minä kokeilen.
Minulla on vanha asuntovaunu.
Valjastin auton vaunun eteen ja lähdin Lappiin ajelemaan.
Laitoin hameen päälle, korkokengät jälkaan ja meikkasin itseni.
Eihän siinä vielä mitään, kun autossa istuu.
Vastaantulijat vilahtavat ohitse. Eivät ne kerkeä näkemään kuka kummajainen siellä autossa istuu.
Mutta sitten kun piti lähteä tankkaamaan.
Kyllä varmaan sellaiset 10 minuuttia istuin autossa, kun löysin sopivan syrjäisen kylmän aseman.
Rohkeasti hyökkäsin sinne ja kaksikymppinen sinne, sillä sai vähän toistakymmentä litraa bensaa.
Takaisin autoon kiireesti ja hikeä pyyhin otsalta. Ei onneksi kukaan nähnyt.
Rohkeus kasvoi, kun ajelin viikon reissun Lapissa.
Ja ihan tuota kävin kaupoissa ruokaa ostamassa ja kävelin kadulla.
Eikä se aurinko näkynyt sammuvan.
Eihän se tämä transvestisuus tarkoita, jos on jossain hoitopaikassa hoidettavana...
että hoitajien pitäisi joka aamu minut meikata ja pyntätä ja laittaa. Eihän se sitä ole.
Se voi olla semmoinen ele, ihan aamulla, jos minä olen jossain laitoksessa...
Hoitaja tulee aamulla katsomaan: "Onko tänä aamuna herännyt Ensio vai Eveliina?"
Sehän voi olla joku tälläinen kysymys.
Ehkä se voi olla, jos minä sanon, että Eveliina on herännyt,
voi olla korvakorut, tai jos hoitajalla on sen verran aikaa, voihan hän pyyhkäistä pikkuisen huulipunaa
tai kynsilakkaa, jotain tällaista pientä.
Vastaanottokaavakkeissa pitäisi jo ottaa huomioon, että meitä on monenlaisia.
Ei ole pelkästään joko mies tai nainen.
Yksi keino siihen on justiinsa tämä, että tehdään selväksi heti alussa, että
meillä saa olla minkälainen on, kunhan ei tee toisille pahaa.
Olen elänyt todella onnellisen lapsuuden.
Meidän äiti on aina sanonut, että yksikään teistä ei ole syntynyt niin, että te ette olisi toivottu.
Oltiin me mitä tahansa, niin silti me ollaan toivottuja.
50-luvun loppupuolella ensimmäisen kerran minä olen herännyt siihen, että nyt apua!
Nyt ei ole kaikki kohdallaan.
Nyt minä olen viallinen.
Koulussa minulla oli jonkinmoinen rakkaussuhde, mutta se oli hyvin salainen.
Sitten jossain vaiheessa minun mielestä luin jostain kirjoista, että se on normaalia.
Setan kautta olen saanut enemmän sellaista tukea, että olen huomannut, että meitä on monta
ja erilaisia ja silti me olemme hyväksyttyjä.
Minä haluaisin, että yhtenä päivänä pystyisin kertomaan kaikille, että mitä minä olen. Mikä on todellinen Risto.
Jo pelkästään homous on yksi asia, jota minä pelkään kertoa kaikille, koska kaikki ei ymmärrä sitä.
Jos ne vielä tietäisivät, että olen ***-positiivinen. Se olisi vielä suurempi riski.
Stigma vaan paisuu siitä itselleen, että miten uskaltaa puhua siitä.
***-lääkkeet on ihan hirveän vahvasti mukana elämässä. Aina joka päivä pitää ottaa ne.
Siinä vaiheessa, kun ei enää itse tajua sitä hommaa, niin apua. Toivottavasti joku muu tajuaa sen.
Olen elänyt ajan jolloin, kun on mennyt sairaalaan, on eristetty täysin kokonaan minun hivin takia.
Nyt minä olin tämän auto-onnettomuuden takia sairaalassa. Minä hämmästyin sitä, että
en joutunut eristykseen.
Olin huoneessa, jossa oli muitakin.
Ne eivät olleet ***-potilaita, vaan ne olivat ihan tavallisia ihmisiä.
Minä olin päässyt tavallisten ihmisten pariin paranemaan.
Ja minun mielestä se oli ihana tunne.
Enää ei ollut mikään stigma, joka olisi laittanut hoitohenkilökunnan suojaamaan itsensä ja muut joltain hiviltä.
Mutta sitten, miten käy sitten, kun tulee vanhaksi ja joutuu vanhainkotiin, kun ei ole tietoa.
Minä en kadu mitään.
Minä olen löytänyt itsestäni sen ihanan puolen, että olen homoseksuaali
ja minä olen itse hyväksynyt sen täysin. Minun mielestä se on ihana asia.
Se, että se vanhuus tulee, sille ei voi mitään.
Me emme kuole enää tautiin, vaan me kuolemme siihen vanhuuteen.
Kavereiden kanssa olemme jutelleet, että olisi ihanaa, jos olisi sellainen turvallinen hoitolaitos,
jossa osattaisiin hoitaa meitä myös silloin, kun me emme enää ymmärrä yhtään mitään.
Olisi jossain joku sellainen homoseksuaaleille tarkoitettu vanhainkoti, jossa
myöskin ymmärrettäisiin se, ettei se muutu miksikään.
Siitä ei parane. Se ei ole mikään sairaus. Se on vaan.
Lapsuus oli sellaista, että kun siskoja vaan oli, niin kyllä ne siskojen mekot vaan kiinnosti.
Minä muistan sen ihan tarkkaan, kun ensimmäiset rintaliivit
tuli naapurin pyykkinarulta lainattua niin kuin pitkäaikaislainaukseen.
Ensimmäisen varsinaisen hameenkin vanhoista ikkunaverhoista itse ompelin.
Siitä se on lähtenyt.
Minä olin perheen nuorin, huomattavasti nuorempi kuin muut ja täysin poispilattu mukula.
Ja tahtoi olla poika, ehdottomasti tahtoi olla poika.
Tässäkin ympäristössä, missä nytkin ollaan ja olen asunut, on aina ollut enemmän poikia kuin tyttöjä.
Nyt melkein jatkuvasti kävelen pitkissä housuissa, se on pajon yksinkertaisempi kuin mikään hame.
Tavattiin palokuntaleirillä. Siellä vaan kalikka kalahti.
Siitä se on meiltä mennyt parikymmentä vuotta tässä yhdessä.
Minullehan tämä sinun tyttöily paljastui sillä, että kun me muutimme tänne,
vaihdoimme yhden rouvan kanssa päittäin asuntoja.
Hän oli jostain tilannut tällaiset irtorinnat.
Ja ne oli tuolla vaatehuoneessa. Minä luulin, että se rouva oli unohtanut ne.
Sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä viemään. "Ei, kun ne on minun."
Sanoin: "Aha", pistin ne takaisin hyllyyn. Illalla kysyin: "Mitä sinä sanoit?"
Lähdettiin häämatkalle, käytiin isännälle ostamassa korkokengät ja peruukki ja hametta Hampurista.
Mä luulen, että suurimmalle osalle tässä porukassa on tärkeintä se, että ihmiset menevät läpi.
Elikkä sinua ei huomata tuolla kadulla, että olet mies.
Onhan näitä hassuja tilanteita ollut, kun on istuttu porukoissa.
Ihmiset on veikkailleet, että siinä on miehiä ja naisia, mutta kuka on nainen.
Ja ne veikkaa yleensä, että minä olen se mies siinä porukassa,
koska minulla on poikkeuksellisen matala ääni.
Sitten päätettiin kertoa, minulla on kolme lasta nimittäin entisestä liitosta.
Heille päätettiin sitten kertoa ja kutsuttiin tänne kotiin.
He istuivat... "Ei mitään hätää, istukaa rauhassa."
Gitta otti sitten noita kuvia, mitä oli otettu minusta mekko päällä.
Hän kyseli: "Tunnetko sinä kuka tuossa on?" Eikä tunnettu.
Sitten hän kertoi, että joo "isäs se siinä on".
"Ei ole", sanoivat molemmat.
Olin sillä aikaa pukeutumassa. Sovittiin, että tulen sitten pukeutuneena tänne esille.
Sitten kysyin: "Mitä mieltä olette?"
Poika sanoi: "No, on niitä huonompiakin harrastuksia."
Lupaan, että niin kauan kun minussa henki pihisee, saat pitää niin pitkään ja sellaista mekkoa kuin haluat.
Ja tarpeen tullen jopa saat peruukinkin päähäsi.
Kyllä minä meikkaankin, jos siitä on kiinni.
Vaikka käsi vähän tutisisikin, ei se mitään.
Hyvä, nyt on vanhuus turvattu.
G: Ei, en sitä ymmärrä. T: Eikun ihan oikeasti. G: Se voi hyvinkin olla monelle.
Monellekin varmaan...
Viel pahempi, jos minulle sattuu jotain, ja sitten sinä olet oman onnesi nojassa.
Minä nautin, kun voin hänen kanssaan lähteä ostamaan, teettämään ja katselemaan.
Oi, minä välillä meikkaankin ja laitan, en itseäni, kun häntä.
Sinä olet ihan söötti.
Kiitos kohteliaisuudesta.
Tiedät sen itsekin.
On nautinto, kun voi tehdä itsestään nätin.