Tip:
Highlight text to annotate it
X
OSA 4: MIKÄ MÄÄRITTÄÄ, KUINKA PALJON RAHAA PANKIT VOIVAT LUODA?
Mikä siis itse asiassa rajoittaa pankkien luoman rahan määrää?
Olet todennäköisesti nähnyt rahakerroin-mallin mukaisen
vähimmäisvarantojärjestelmän kuvauksen, josta puhuimme aikaisemmassa videossa.
Tässä mallissa pankkien täytyy pitää osa asiakkaidensa rahoista "varantona".
Esitetty varantovaatimus on yleensä 10 %, mikä tarkoittaa,
että jokaisesta pankkiin talletetusta 100 £:sta, pankin täytyy pitää 10 £ varantona.
Tämä tarkoittaa, että pankit voivat laajentaa rahakantaa kymmenkertaiseksi
oikeaan, valtion luomaan rahakantaan nähden.
Esitimme, että tämä pankkitoiminnan malli on täysin väärä, ainakin Isossa-Britanniassa.
Ensinnäkin, varantovaatimus Isossa-Britanniassa ei ole 10 % - se on 0 %.
Mutta ennen kaikkea, vähimmäisvarantovaatimus rajoittaisi
pankkien luomaa rahan määrää vain, jos "varantorahat" oikeasti poistettaisiin kierrosta ja
laitettaisiin tallelokeroon, tai sen elektroniseen vastineeseen. Jos Englannin keskuspankki oikeasti
vaatisi pankkeja säilyttämään 10 £ käteistä, tai keskuspankkivarantoja jokaisesta 100 £:sta,
jonka ne kirjaavat asiakkaidensa pankkitileille, niin se rajoittaisi rahan määrän noin
kymmenkertaiseksi perusrahaan (käteinen ja keskuspankkivarannot) nähden.
Silloin pyramidimalli itse asiassa pätisi.
Mutta näin ei käytännössä koskaan tapahdu.
Vähimmäisvarantovaatimuksen ollessa Isossa-Britanniassa käytössä
sitä kutsuttiin maksuvalmiusasteeksi. Se on erehdyttävän samankaltainen kuin
vähimmäisvarantovaatimus mutta kuitenkin perustavalla tavalla erilainen.
Maksuvalmiusaste edellyttää, että pankeilla on talletuksiinsa nähden
tietty prosentuaalinen määrä likvidejä varoja.
Jos siis maksuvalmiusaste asetettaisiin 10%:iin, niin asiakkaan tilillä olevasta 100£:sta
pankin tulisi pitää 10£ likvideinä varoina.
Nyt varmaan ajattelet, että mikä ero tällä ja normaalilla vähimmäisvarantovaatimuksella on?
Ratkaisevaa on termi ’likvidit varat’. Likvidit varat sisältävät käteisen ja keskuspankkireservit,
mutta ne sisältävät muutakin, erityisesti valtion joukkovelkakirjat.
Kun pankkitoiminnan oppikirjamalli vähimmäisvarantovaatimuksesta
edellyttää pankkeja pitämään käteistä ja keskuspankkireservejä
suhteessa asiakkaiden pankkitilien kokonaissaldoon,
niin maksuvalmiusaste itse asiassa sallii pankkeja käyttämään sitä käteistä ja keskuspankkireservejä
joukkovelkakirjojen ostoon. Joukkovelkakirjat lasketaan mukaan maksuvalmiuteen, tarkoittaen, että
pankilla ei tarvitse olla yhtään käteistä tai keskuspankkireservejä ja silti se täyttää vaatimukset.
Mutta tärkeä yksityiskohta tässä on se, että kun
pankki käyttää keskuspankkireservejä joukkovelkakirjojen ostoon,
niin keskuspankkireservit kuuluvat sen jälkeen toiselle pankille. Toisin sanoen niitä ei poisteta
kierrosta – ne kiertävät yhä systeemissä.
Tämä tarkoittaa, että maksuvalmiusasteella, toisin kuin
asianmukaisella käteis-ja-keskuspankki- vähimmäisvarantovaatimuksella,
ei ole rajoittavaa vaikutusta rahan kokonaismäärään,
jonka koko pankkisektori pystyy luomaan.
Näin ollen maksuvalmiusaste ei rajoita pankkisektorin todellista kykyä
luoda rahaa.
Meillä todellakin oli aiemmin maksuvalmiusvarantovaatimus UK:ssa.
Itse asiassa 19. vuosisadan puolivälistä asti
pankeilla oli yleensä keskimäärin 60%:n likvidit varat suhteessa kokonaisvelkoihinsa.
Tämä oli oikeastaan oma-aloitteinen varantovaatimus - pankit tiesivät
tarvitsevansa sen verran varantoja välttääkseen riskin talletuspaosta.
Vuonna 1866 oli pankkikriisi ja Englannin keskuspankki otti hätärahoittajan roolin
sitoutumalla lainaamaan pankeille, jos niiltä loppuivat rahat maksujen suorittamiseen.
Kun tämä turvaverkko oli toiminnassa, pankit laskivat likvidejä varojaan noin 30%:iin.
Vuonna 1947, kun Englannin keskuspankki kansallistettiin,
niille määrättiin muodollinen 32%:n maksuvalmiusvarantovaatimus.
Tämä varantovaatimus edellytti pankkeja pitämään 32£ käteistä, keskuspankkireservejä
ja valtion joukkovelkakirjoja jokaista asiakkaiden tilillä olevaa 100£ kohti.
Koska valtion obligaatiot toisivat pankille korkotuloja, toisin kuin reservit ja käteinen,
pankit yrittäisivät tietysti pitää tästä 32%:sta mahdollisimman paljon obligaatioina.
Vuonna 1963 maksuvalmiusaste laskettiin 28%:iin. Sitten Englannin keskuspankin sanoin,
”Ennen vuotta 1971, selvityspankkeja oli vaadittu pitämään likvidejä varoja
28% talletuksista. Vuodesta 1971 tätä lievennettiin ja laajennettiin vaatien kaikkia pankkeja
pitämään varantovaroja 12,5% tukikelpoisista veloista ….
Tämä sääntelyn ja taloudellisten tekijöiden yhdistelmä osui samaan aikaan
yhden 20. vuosisadan kaikkein nopeimman luotonannon kasvukauden kanssa.
Se myös edesauttoi meneillään olevaa pankkien
maksuvalmius omistuksien alenemista lopulta alle 5%:iin kokonaisomaisuudesta
vuoden 1970 loppuun mennessä.”
Tässä ilmauksessa, ‘luotonannon kasvu’ todellakin tarkoittaa pankkien luoman rahan määrän
voimakasta laajentumista, ja sen seurauksena voimakasta kasvua velkaantumisessa.
Lopulta vuonna 1981 maksuvalmius-varantovaatimukset poistettiin kokonaan.
Jos siis Englannin keskuspankki ei enää aseta maksuvalmiusvarantovaatimuksia,
niin onko pankeilla luontaista vaatimusta
pitää maksuvalmiusvarantoja suhteessa asiakastileihin?
Toisin sanoen, onko järjestelmä luontaisesti rajoitettu.
Katsotaanpa uudestaan keskuspankin selvitysjärjestelmää. Muista, että 46 pankilla
on keskuspankkitili Englannin keskuspankissa. Päivän päätteeksi, kun kaikki maksut on
kumottu vastakkain, näiden pankkien täytyy hoitaa velkansa keskenään
siirtämällä rahaa keskuspankkitilien välillä.
Tärkeää tässä on, että keskuspankkitilit muodostavat suljetun järjestelmän.
Minkään keskuspankkivarannon on teknisesti mahdotonta poistua järjestelmästä, koska
keskuspankkivarannot ovat määritelmänsä mukaan numeroita keskuspankin tileillä ja vain
Englannin keskuspankki voi oikeastaan luoda ja tuhota keskuspankkivarantoja.
Kun kaikki maksut ovat selvitetty päivän päätteeksi ja pankeille tulee selväksi kuinka
paljon niiden tulee oikeasti siirtää sopiakseen maksut, jotkut pankit päätyvät maksamaan
toisille pankeille ja toiset tulevat saamaan rahaa toisilta pankeilta.
Mitä tapahtuu, jos jollain pankilla ei ole tarpeeksi keskuspankkireservejä
maksaakseen toiselle pankille päivän päätteeksi?
Koska se on suljettu järjestelmä, on matemaattinen tosiasia, että jollain
toisella pankilla on enemmän rahaa mitä se tarvitsee maksuihinsa.
Mitä tapahtuu seuraavaksi, on että pankki,
jolla on enemmän keskuspankkireservejä kuin se itse tarvitsee,
lainaa osan niistä pankille, jolla ei ole tarpeeksi.
Tätä liikepankkien välistä keskuspankkireservien lainausta
kutsutaan pankkien välisiksi lainamarkkinoiksi.
Kaikki pankit pystyvät suoriutumaan maksuistaan niin kauan kuin pankit,
joilla on lopulta enemmän reservejä kuin ne tarvitsevat,
ovat halukkaita lainaamaan pankeille, joilla on vähemmän reservejä kuin ne tarvitsevat.
Ei ole siis mitään syytä huoleen.
Pankki voi siis todellakin myöntää lainaa, luoden uutta rahaa yleisön käyttöön, vaikka
sillä ei ole reservejä. Se tietää nimittäin, että päivän päätteeksi, kun
kaikki maksut ovat netotettu keskenään, toinen pankki on paikalla halukkaana lainaamaan
sille reservejä voiden näin suoriutua omista maksuistaan.
Niin kauan kun kaikki pankit kasvattavat luotonantoaan suurin piirtein samaan tahtiin,
rahan määrä voi jatkaa kasvuaan ilman ylimääräisten reservien tarvetta.
Siis pankeilla ei todellakaan tarvitse olla reservejä etukäteen ennen kuin ne voivat luoda rahaa.
Ne voivat myöntää lainan ensin ja
saada reservit maksujen suorittamiseen myöhemmin lainaamalla ne toisesta pankista.
Kollektiivisesti pankit voivat kasvattaa rahan määrää melkein loputtomasti ilman, että
keskuspankkireservien määrä rajoittaisi niitä. Itse asiassa ennen rahoituskriisiä
yleisölle tarkoitetun pankin luoman rahan ja keskuspankkireservien suhde oli
80:1.
Tämä toimii tietysti vain, jos pankit ovat halukkaita lainaamaan toisilleen. Jos ne ajattelevat,
että toiset pankit saattavat olla maksamatta niille takaisin, niin ne kieltäytyvät lainaamasta.
Jos joku pankeista päättää istua reserviensä päällä ja
kieltäytyy osallistumasta pankkien sisäisiin lainausmarkkinoihin,
niin matemaattisella varmuudella, jokin pankeista joutuu ponnistelemaan
suoriutuakseen maksuistaan. Jos tämä tapahtuu, niin koko maksujärjestelmä voisi hyvin nopeasti luhistua.
Tämä oli mitä tapahtui rahoituskriisin aikana.
Ainoa tapa välttää tämä on se, että keskuspankki pumppaa niin valtavan määrän reservejä,
että jokaisella yksittäisellä pankilla on reservejä yli tarpeensa.
Tämä tarkoittaisi, että pankkien ei tarvitsisi enää lainata toisillee.
Määrällisen keventämisen politiikka (QE politiikka) teki käytännössä tämän
pumppaamalla reservejä pankkeihin ja tehden tarpeettomaksi pankkien keskinäisen lainaamisen.
Tähän mennessä olemme nähneet, ettei ole maksuvalmiusvarantovaatimuksia ja ettei
pankeilla todellakaan tarvitse olla keskuspankkireservejä myöntääkseen lainaa.
Mutta entä vakavaraisuusaste tai Baselin sopimukset, joista jokainen puhuu?
Vakavaraisuusaste liittyy johonkin aivan muuhun, mutta ymmärtääksemme miksi,
meidän täytyy tarkastella taseita uudestaan.
Muista, että taseen vastaava puoli näyttää kaikki, mitä pankki omistaa,
sisältäen lainat ja kiinnitykset, ja vastattavaa puoli näyttää kaikki,
mitä pankki on velkaa ihmisille tai yrityksille.
Taseessa on kolmas osa, mitä nimitetään osakkeenomistajien pääomaksi.
Se on yksinkertaisesti se, mikä jää yhtiön omistajille, kun kaikki
omaisuuserät on myyty ja kaikki vastattavat on maksettu pois.
Välttääkseen konkurssin pankin on varmistettava, että sen vastaavat ovat suuremmat kuin vastattavat.
Jos joku jättää lainan hoitamisen ja lopettaa lyhennysten maksamisen,
niin pankin on ulosmitattava asunto ja myytävä se, tavallisesti huutokaupassa.
Pankki saa huutokaupassa tavallisesti alkuperäistä lainan arvoa vähemmän. Tämä
merkitsee, että se menettää rahaa ulosmittaamalla asunnon. Taseessa oleva asuntolaina,
joka oli alun perin neljännes miljoonaa, on muuttunut asunnoksi,
joka myydään alle neljännes miljoonan.
Kun siis lainoista ja kiinnityksistä tulee huonoja, se vähentää pankin vastaavaa.
Ongelmaa ei ole, jos vain pieni osuus lainoista muuttuu huonoiksi. Pankki olettaa jo ainakin
yhden tai kahden jokaisesta sadasta asuntolainasta muuttuvan huonoiksi – se on vain osa riskiä,
ja lisäksi korkomaksut hyvistä lainoista pitäisi peittää nämä tappiot.
Mutta jos jokainen jättää hoitamatta lainojaan samanaikaisesti,
niin pankkien vastaavat voivat alkaa kutistua nopeasti.
Jos vastaavat kutistuvat niin paljon, että ne ovat vähemmän kuin pankin vastattavat,
niin pankki on maksukyvytön ja pitäisi laittaa selvitystilaan ja sulkea.
Ongelma on, että kun pankki on selvitystilassa, useimmat asiakkaat eivät pysty
käyttämään rahojaan. Tämä voi olla suuri ongelma taloudessa ja voi jopa laukaista
paniikin, mikä ajaa ihmisiä nostamaan rahojaan muilta tileiltään aiheuttaen
vaikeuksia myös näille pankeille.
Tätä yritetään estää tapahtumasta sellaisilla kuin Basel sopimukset
tai vakavaraisuusaste.
Vakavaraisuusaste käytännössä edellyttää pankkeja pitämään puskureita, jotka ovat riittävän suuret
kattamaan, mitkä tahansa pankkien tappiot.
Mitä suuremmat puskurit sitä suurempi määrä pankin lainoista
voi muuttua huonoiksi ennen kuin se joutuu selvitystilaan.
Emme mene tässä enempiin yksityiskohtiin, miten tämä järjestelmä toimii, mutta keskeinen asia,
mitä sinun tarvitsee tietää, on tämä. Kun pankki tekee voittoa lainoilla, niin tämä voitto kasvattaa
pääomapuskurin kokoa. Jos pääomapuskuri on suurempi, pankilla on varaa
myöntää enemmän lainoja. Kun siis talous kohentuu, myös pankkien kyky lainata kasvaa.
Tämä johtaa niitä antamaan luottoa lisää, tekemään enemmän voittoja, mikä edelleen kasvattaa
niiden lainauskykyä. Toisin sanoen vakavaraisuusvaatimus ei rajoita pankkien kykyä
luoda rahaa, kun taloudella menee hyvin. Sitä vastoin ne rajoittavat
pankkien kykyä luoda rahaa, kun taloudella menee huonosti.
Ja kuten olemme nähneet, valtion rahan määrä on riippuvainen pankkien luotonannosta,
mikä merkitsee, että pääomapuskurit lisäävät rahan määrän epävakautta entisestään.
Mutta tärkeintä on, että vakavaraisuusvarannot eivät ole, eivätkä koskaan ole olleet, tarkoitettu
rajoittamaan kuinka paljon pankit voivat luoda rahaa
tai kuinka paljon holtitonta luotonantoa ne voivat harrastaa.
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että yritetään varmistaa, että pankeilla on tarpeeksi puskuria
välttääkseen konkurssin, kun asiat menevät pieleen ja lainat alkavat muuttua huonoiksi.
Mikä siis oikeastaan rajoittaa pankkien kykyä kasvattaa rahan määrää?
Olemme nähneet, että oppikirjojen mukaista vähimmäisvarantovaatimusta ei ole koskaan
edes ollut UK:ssa. Olemme nähneet, että maksuvalmiusastetta, joka oli olemassa,
on kevennetty ja jopa poistettu, ja että jopa silloin kun se oli olemassa, se rajoitti vain
nopeutta, jolla rahan määrä pystyi kasvamaan, mutta se ei asettanut kokonaismäärälle rajaa,
johon se pystyisi kasvamaan.
Olemme myös nähneet, että vakavaraisuusaste ja Baselin sopimukset estävät
pankkeja menemästä nurin, kun lainat muuttuvat huonoiksi, ennemmin kuin
rajoittaisivat niiden vaarallista luotonantoa tai kuinka paljon rahaa
ne luovat luotonannon kautta. Ja vaikka vakavaraisuusvaatimus voi rajoittaa luotonantoa
pankkikriisin jälkeen, niin se ei rajoita luotonantoa yhtään korkeasuhdanteen aikana.
Olemme myös nähneet, että ei ole mitään luonnollista rajaa sille kuinka nopeasti pankit voivat luoda rahaa.
Ne tietävät, että vaikka niillä ei ole varsinaisia keskuspankkireservejä maksuihin,
ne pystyvät lainaamaan nämä reservit toisilta pankeilta tai jopa keskuspankilta.
Kaikki tämä yhdessä viittaa siihen, että ainoa asia, joka todella rajoittaa rahan luontia,
on pankkien halukkuus luotonantoon. Ja heidän halukkuus luotonantoon
riippuu niiden luottamuksesta. Toisin sanoen valtion rahan määrä riippuu pankkien ja
niitä johtavien seniori pankkiirien mielialan vaihteluista.
Tämä on varmasti järjetön tapa johtaa taloutta.
Suomennos: Suomen Talousdemokratia ry, http://www.talousdemokratia.fi/
Subtitles by the Amara.org community