Tip:
Highlight text to annotate it
X
"...on taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita.
Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa,
ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin.
Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa.
Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana.
Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana.
Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa".
Kaikki alkaa jostain pienestä.
Eikerin seurakunnan alku oli todellakin vähäinen ja hauras.
1920-luvulla Eikerissä asui joitakin seurakunnan perheitä, hajallaan maalaiskylässä.
Veljeys ei vielä ollut lyönyt läpi kunnolla, mutta jotakin oli tapahtumassa.
Eräällä maatilalla Eikerissä asui perhe nimeltä Döviken,
ja siellä Jumala antoi tapahtua asioita, jotka tulivat merkitsemään paljon Eikerin seurakunnan historian kannalta.
Siskoni Else ja minä olemme syntyneet täällä Eikerissä.
Kasvoin todella hyvässä ja turvallisessa kodissa,
minulla oli valtavan hyvä lapsuus.
Mielestäni kellään muulla koko maailmassa ei ollut asiat paremmin kuin minulla.
Elsen ja Estherin vanhemmat olivat nimeltään Karen ja Peder Döviken.
Vaikka he monella tapaa olivat hyviä ihmisiä, eivät he vielä olleet kääntyneitä uskovia.
Mutta paljon tuli muuttumaan kun heidät pieni tyttärensä, 10-vuotias Eli,
sairastui yhtäkkiä vakavasti ja lyhyen ajan jälkeen meni kotiin Jumalan luokse.
Hän oli vain neljä päivää sairaana.
Mutta sinä aikana hän halusi, että pyhäkoulun opettaja tulisi käymään hänen luonaan.
Vanhempanihan eivät olleet kääntyneitä silloin,
mutta he lähettivät kutsun pyhäkoulun opettajalle.
Ja hän tuli rukoilemaan hänen puolestaan ja laulamaan, muistan hyvin.
Hän lauloi: "Jeesuksen nimi ei koskaan haalistu,
sitä ei ajan hammas nakerra".
Kun hän oli mennyt, Eli risti pienet kätensä
ja sanoi: "Rakas Jeesus! Pelasta minut sitten, Jeesus!
Anna minulle anteeksi, Jeesus!"
Sitten hän kaatui taas tyynylleen
ja maattuaan hetken hän sanoi: "Teidän pitää tavata minut Jeesuksen luona."
Elin arkulle, Peder Döviken laittoi kahdeksan ruusunnuppua.
Yhden jokaista elävää lastaan kohti,
ja yhden auenneen ruusun Elille.
Surimme kauheasti hänen menettämistään,
mutta saman aikaisesti tuli,
niin, tuli totaalinen muutos.
Tuli aivan uudenlainen ilmapiiri.
Ja muistan –
isäni – en ollut koskaan kuullut hänen sanovan Jeesus-nimeä.
Mutta sinä päivänä kun Eli kuoli,
hänen täytyi mennä kylään tekemään kuolinilmoitus ja hoitamaan muita vastaavanlaisia asioita.
Ja tullessaan kotiin, hän oli poiminut ruusunnuppuja tien viereltä.
–Niin, poimin joitakin ruusunnuppuja, koska ne Eli ottaa mukaansa Jeesuksen luokse,
muistoksi orjantappurakruunusta jonka hän kantoi vuoksemme.
Ja – en koskaan unohda sitä.
Hän itki.
Ja siitä lähtien kaikki muuttui täydellisesti.
Elin traagisesta kuolemasta tuli kaikin tavoin Dövikenin perheen käännekohta.
Suuressa surussaan he kääntyivät täysin Jumalan puoleen
niin kuin tämä pieni kuollut tyttö, oli heitä kehottanut.
Elin hautajaispäivänä tuli solmittua ensimmäiset siteet ystäviin.
Äitini veli oli jo kääntynyt ja oli seurakunnassa.
Ja heillä oli mukanaan laulukirjoja,
niinpä menimme siihen huoneeseen jossa arkku oli ollut
ja istuimme siellä ja lauloimme Herran Teistä.
Se oli todella liikuttavaa ja hyvää.
Sitten vanhin veli antoi laulukirjan, josta olimme laulaneet, äidille.
Ja siitä lähtien, joka päivä, joka ilta
istuimme ja lauloimme Herran Teistä.
Lauloimme ja lauloimme.
Uskon että lauloimme itsemme pelastetuiksi - evankeliumihan on lauluissa.
Dövikenin perhe tunsi tarvitsevansa ravintoa hengelleen,
ja hädässään he aloittivat siksi varhain pitää kokouksia kotonaan, olohuoneessaan,
vaikka paikalla ei ollut ketään muita kuin he itse.
Ja silloin lauloimme aluksi Herran Teistä.
Ja sitten otimme mannalapun ja keskustelimme siitä.
Jokainen otti mannalapun.
Sitten meillä oli rukouskokous ja rukoilimme hartaasti Jumalaa.
Ja Jumala on kuullut ne rukoukset –
hän on nähnyt vähäisen alun.
–Mikä heikkoudessa kylvetään se nousee voimassa.
Vuosia myöhemmin, perheen vanhin tytär Mary, matkusti,
Hönefossiin, ja tuli veli Aslaksenin julistuksen vaikutuksen alaisuuteen.
Tämä nuori tyttö innostui julistuksesta,
ja lähetti rakentavia kirjeitä kotiin, siitä mitä hän sai kokea.
Hänen intonsa ja ilonsa teki suuren vaikutuksen hänen äitiinsä ja pikkusisaruksiinsa,
ja sama henki tarttui myös heihin.
Äiti, Karen Döviken, avasi sydämensä ja kotinsa
veljille ja julistukselle, jonka he toivat mukanaan.
Hänestä tuli uskon nainen - taistelija, perheen ja yhteyden puolesta.
Kun Mary palasi kotiin Hönefossista, hän alkoi pian pitää lastenkokouksia maatilalla.
Siitä koitui perheelle valtavasti häpeää,
mutta lapset – he rakastivat sitä!
Ja silloinhan kaikki naapuruston lapset olivat koolla olohuoneessamme.
Monina kertoina oli melko ahdasta.
Joinakin kertoina hän leipoi pullia ja järjesti juhlan.
Ja sitten hän lauloi ja soitti meille ja me saimme lapsina jotakin sisimpäämme,
joka on kantanut paljon hedelmää, uskon.
Olen tavannut monia nyt kun olemme tulleet vanhoiksi,
jotka sanovat, että joitakin parhaimmista lapsuusmuistoista mitä heillä on,
ovat lastenkokoukset Maryn luona.
Niin, jotakin tuli kylvettyä sydämiin,
sekä minun sydämeeni että monien muiden sydämiin.
Se siemen joka kylvettiin, muun muassa Elin kuoleman kautta, vuonna 1931,
oli uskollisuuden ja rukousten kautta saanut Jumalan armossa kasvaa esiin
niin, että vuonna 1934 Eikerissä oli kokonainen joukko nuoria
jotka innostuivat hengenherätyksestä, joka levisi seurakunnassa.
Kesällä 1934 Elias Aslaksen piti nuortenkonferenssin Eikerissä.
Dövikenin sisarukset ja monet muut antoivat kastaa itsensä
ja monet heistä ovat siitä lähtien olleet uskollisia pylväitä joukossamme.
Voimme vain kiittää ja ylistää Jumalaa yötä päivää siitä että hän on valinnut meidät.
Että hän on nähnyt meidät ja lähettää asioita ja tilanteita, jotka saavat aikaan, että
tulemme vedetyiksi taivaallisiin.
Sodan syttyessä, vuonna 1940, tuli tämä uusi perhe voimakkaaksi vastarintaliikkeen kannattajaksi.
Ja sodan jälkeen Döviken perheestä saattoi lukea sanomalehdestä seuraavaa:
"Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että maatila oli yksi tärkeimmistä
kielletyn toiminnan keskuksista sodan aikana.
Jokaisesta yksityiskohdasta huokuu rauha,
hevosesta, jonka tapaamme portin takana,
pieneen pulskan seitsenkuukautiseen poikaan
joka istuu tyytyväisenä maton päällä, pihamaalla
lapsenlapsi Hortenista, josta varmasti ajan myötä tulee vaarallinen lainrikkoja.
Pikku poika oli nimeltään Kåre Johan Smith,
ja isovanhempien maatilasta Eikerissä, joka myös on hänen syntymäpaikkansa,
tuli pian hänen lapsuutensa lomaparatiisiksi.
Siellä oli todella hyvä ilmapiiri, sen muistan hyvin
todella rauhaisa ja hyvä ilmapiiri.
Ja todella positiivinen henki seurakuntaa kohtaan.
Mutta se kaikki oli kaikessa vähäisyydessä!
Ja isoisä ei kai ymmärtänyt kovinkaan paljoa evankeliumista,
mutta hänellä oli uskomattoman suuri kunnioitus Johan Oscar Smithiä kohtaan.
Ja siksi hän avasi kotinsa.
Hänellähän oli hieman isompi talo kuin tavallisilla työläisillä oli,
koska hän oli maamies ja omisti maatilan.
Sen takia hänellä oli olohuoneessakin tilaa useammille ihmisille.
Niinpä, kun Smith oli seudulla, oli hän aina sydämellisesti tervetullut Peder Dövikenin kotiin.
Meillä oli aivan erityinen kunnioitus häntä kohtaan,
mutta ilman pelkoa – hän oli aivan kuin yksi meistä.
Äitinsä tavoin näistäkin sisarista tuli voittoisia uskon naisia.
Tahdon kiittää ja ylistää Jumalaa seurakunnasta.
Ja, että sain aikaisin silmäni auki, ja sain antaa elämäni Jeesukselle
Olen hartaan kiitollinen seurakunnalle.
Haluan hartaasti kiittää teitä kaikkia täällä, jotka ovat seisoneet ja tehneet asiat mahdolliseksi meille,
ja osoittaneet rakkautta ja hyvyyttä kaikin tavoin.
Ja kehotan teitä, te nuoret,
ajattelen erityisesti teitä;
–Olkaa uskollisia!
Niin saatte elää onnellisen elämän!
Tunnen, että haluan todella kehottaa teitä siihen.
Minun täytyy kiittää ja ylistää Jumalaa hänen suuresta armostaan minua kohtaan.
Että hän on antanut minun elää kaikki nämä vuodet,
Ja että olen saanut olla pääosin terve.
Haluan myös kiittää ja ylistää Jumalaa hartaasti kaikista siskoistani,
ja langoistani ja kaikista lapsistani, tietenkin...
–Mary Jansen kertoo kuinka Johan Oscar Smith pysäytti sateen–
Tonsåsenissa oli eräs konferenssi.
Sää oli hieno meidän mennessämme sinne.
Veli Smith oli siellä myös.
Siellä oli myös pieni kahvila, mutta siellä ei ollut tilaa kaikille meille.
Olimme aloittaneet kokouksen ulkona,
mutta sitten alkoi kuulua sateen ääniä!
Smith oli juuri aloittanut puheen.
Niinpä Smith nosti kätensä ilmaan ja rukoili Jumalaa
että hän pysäyttäisi sateen.
Koska meillähän oli kokous ulkona. –Hän ei sanonut sitä, siis, mutta...
Sade loppui hetkessä.
Sen olen siis kokenut.
–Käytä voimasi ja aikasi Jumalan palvelukseen!
Ja näytä nuorille, että he tulevat sisälle onnelliseen elämään,
ja etteivät he koskaan tule katumaan sitä!