Tip:
Highlight text to annotate it
X
Syyskuun 10. päivänä, seitsemännen syntymäpäiväni aamuna,
menin alakerran keittiöön, jossa äitini tiskasi astioita
ja isäni luki sanomalehteä tai jotain,
ja minä näyttäydyin heille ovensuussa, ja he sanoivat,
"Hei, hyvää syntymäpäivää." Ja minä sanoin, "Olen seitsemän."
Isäni hymyili ja sanoi,
"Tiedät varmaan mitä se tarkoittaa, eikö niin?"
Ja minä vastasin, "Joo, että minulle pidetään juhlat ja
saan kakkua ja paljon lahjoja?" Ja isäni sanoi, "No, totta.
Mutta mitä tärkeämpää, nyt kun olet seitsemän, olet tavoittanut tiedostavan iän
ja voit syyllistyä kaikkiin synteihin Jumalaa ja ihmistä vastaan."
(Naurua)
Olin kyllä kuullut tämän ilmauksen, "tiedostava ikä", aikaisemmin.
Sisar Mary Kevin oli maininnut sen
toisella luokallani koulussa. Mutta kun hän kertoi siitä,
se tuntui unohtuvan kaiken sen innostuksen keskellä,
kun valmistuimme ensimmäistä ehtoollista ja synnintunnustusta varten,
ja kaikki tiesivät, että tärkeintä siinä oli se valkoinen mekko ja huntu,
mutta kuitenkin, en ollut oikein kiinnittänyt huomiota tähän "tiedostavaan ikään."
Joten sanoin, "Niin, niin, tietoisuuden ikä. Mitä se tarkoittikaan?"
Ja isäni vastasi, "No, me katolisen kirkon jäsenet uskomme,
että Jumala tietää, etteivät pikkulapset ymmärrä oikean ja väärän eroa,
mutta kun täytät seitsemän, olet tarpeeksi vanha
ymmärtääksesi paremmin. Joten olet nyt kasvanut ja tavoittanut tiedostavan iän,
ja nyt Jumala alkaa tarkkailemaan sinua ja kirjoittaa kaiken muistin."
(Naurua)
Ja minä sanoin, "Ai... odotas hetki. Tarkoitatko, että kaikki ne ajat
tähän päivään saakka, kun käyttäydyin niin kiltisti - Jumala ei huomannut sitä?"
Ja äitini sanoi, "Minä kyllä huomasin."
(Naurua)
Ja ajattelin, "Miten en tiennyt tätä aikaisemmin?
Miksi se ei uponnut, kun minulle kerrotiin siitä?
Olin niin kiltti enkä saanut lainkaan tunnustusta.
Ja, mikä pahinta, miten en tajunnut tätä tärkeää tietoa
kuin vasta sinä päivänä, jolloin siitä tuli minulle turhaa?
Joten sanoin, "No, äiti ja isä, entä Joulupukki?
Joulupukkihan tietää, oletko ollut tuhma tai kiltti, vai mitä?"
Ja isäni sanoi, "No joo, mutta kulta,
minusta se taitaa toimia niin vain kiitospäivän ja joulun välillä."
Ja äitini sanoi, "Bob, lopeta.
Kerrotään hänelle. Hänhän on jo seitsemäs. Julie, Joulupukkia ei ole olemassa."
(Naurua)
Tämä ei oikeastaan ollut niin harmillista minulle.
Vanhempani olivat keksineet huolitellun tarinan Joulupukista:
kuinka he olivat jutelleet itse Joulupukille ja sopineet,
että Jouluaaton yönä lahjojen tuomisen sijasta,
kuten hän teki kaikille muille Amerikkalaisille perheille,
jotka saivat avata lahjansa heti jouluaamuna,
perheemme antaisi Joulupukille lisää aikaa.
Pukki tuli käymään kotonamme, kun olimme kello yhdeksän messussa
jouluaamuna, mutta vain, jos me kaikki lapset olimme nätisti.
Joka sai minut todella epäluuloiseksi.
Oli melko selvää, että lahjat olivat oikeasti vanhemmiltamme.
Isälläni oli hyvin yksilöllinen paketointitapa,
ja äitini käsiala oli niin samanlaista kuin Joukupukin.
Sitä paitsi, miten Joulupukki muka säästäisi aikaa
palaamalla meidän kotiimme kaikkien muiden jälkeen?
Kaikistä näistä todisteista voi päätyä vain yhteen johtopäätökseen:
perheemme oli niin outo ja epätavallinen,
että edes Joulupukki ei halunnut tulla käymään,
ja vanhempani yrittivät suojella meitä siltä häpeältä,
että hilpeä Joulupukki oli hylännyt meidät.
Mutta, totta puhuen, hän oli myös todella tuomitseva.
Joten oli aika helpottavaa kuulla, että Joulupukkia ei ollut oikeasti olemassa.
Poistuin keittiöstä enkä ollut kovin järkyttynyt Joulupukista,
vaan pikemminkin ällistynyt,
että olin kokonaan missannut tämän tiedostava ikä -jutun.
Se oli liian myöhäistä minulle, mutta ehkä pystyisin auttamaan jotain muuta,
joka voisi hyötyä tästä tiedosta.
Hänen piti täyttää kaksi kriteeriä:
olla tarpeeksi vanha ymmärtääkseen
tiedostavan iän konseptin, ja alle seitsemän vuotias.
Vastaus oli selvä: veljeni Bill. Hän oli kuusi vuotias.
Löysin Billin korttelin päästä talostamme,
koulun leikkikentältä. Oli lauantai
ja hän oli aivan yksin, potkimassa palloa seinää vasten.
Juoksin hänen luokseen ja sanoin, "Bill!
Tajusin juuri, että tiedostava ikä alkaa, kun täytät seitsemän,
ja sitten voit syyllistyä kaikkiin synteihin
Jumalaa ja ihmistä vastaan." Ja Bill vastasi, "Entä sitten?" Ja minä sanoin,
"Olet kuusi. Sinulla on kokonainen vuosi aikaa tehdä mitä haluat,
eikä Jumala huomaa." Ja hän sanoi, "Entä sitten?" Ja minä sanoin,
"Entä sitten? Miten niin entä sitten!?" Ja juoksin pois, olin niin vihainen hänelle.
Mutta kun pääsin portaiden päähän, käännyin dramaattisesti
ja sanoin, "Niin, ja muuten, Bill - Joulupukkia ei ole olemassa."
(Naurua)
En vielä tiennyt sitä tuohon aikaan,
mutta minä en oikeasti täyttänyt seitsemän syyskun 10. päivänä.
Kun täytin 13, järjestin kaikille tyttöystävilleni pyjamabileet,
mutta muutama viikko aikaisemmin äitini vei minut sivuun ja sanoi,
"Meidän täytyy puhua kahden kesken.
10. syyskuuta ei ole syntymäpäiväsi. Se on 10. lokakuuta." Ja minä sanoin, "Mitä?"
(Naurua)
Ja hän sanoi, "Kuuntele.. lastentarha alkoi syyskuun 15. päivä."
(Naurua)
"Joten kerroin heille syntymäpäiväsi olevan 10. syyskuuta,
ja koska en halunnut sinun levittävän sitä tietoa ympäriinsä,
kerroin myös sinulle, että syntymäpäiväsi on syyskuun 10.
Mutta Julie, olit niin valmis aloittamaan koulun. Olit niin valmis."
Ajattelin asiaa, ja kun olin neljä vuotias,
olin jo vanhin neljästä lapsesta,
ja äidilläni oli yksi lapsi lisää tulossa,
joten hän varmaan tarkoitti että hän oli valmis,
hän oli niin valmis. Sitten hän jatkoi,
"Älä huoli, Julie. Joka vuosi lokakuun 10. päivänä, kun oli oikea syntymäpäiväsi
mutta et vain tiennyt sitä,
varmistin, että söit palan kakkua."
(Naurua)
Se oli lohdullista, mutta huolestuttavaa.
Äitini oli juhlinut syntymäpäivääni minun kanssani, mutta ilman minua.
Kaikkein harmillisinta tässä uudessa tiedossa ei ollut,
että minun piti vaihtaa pyjamabileideni
ajankohta.
Harmillisinta oli, että en ollutkaan Neitsyt.
Minulla oli valtava Neitsyt-juliste huoneessani,
ja luin horoskooppini joka ikinen päivä, ja se oli niin minua.
(Naurua)
Mutta olinkin Vaaka?
Kävin ostamassa itselleni uuden Vaaka-julisteen.
Neitsyt-julisteessa oli kaunis, pitkähiuksinen nainen
veden äärellä,
mutta Vaaka-juliste oli vain iso vaaka.
Aloin tuohon aikaan saada muotoja,
paljon enemmäin kuin muut tytöt,
ja totta puhuen koko idea siitä, että astrologinen merkkini oli vaaka
tuntui pahaenteiseltä ja masentavalta.
(Naurua)
Mutta hankin sen uuden julisteen
ja aloin lukea Vaaka horoskooppiani,
ja olin ällistynyt tajutessani, että sekin oli niin minua.
Vasta muutaman vuoden päästä,
kun muistelin tätä tiedostava ikä/syntymäpäivä juttua,
tajusin, etten täyttänytkään seitsemän
silloin kuin luulin. Minulla oli kokonainen kuukausi
tehdä mitä halusin ennen kuin Jumala alkoi tarkkailemaan käytöstäni.
Voi, kun elämä osaa olla julmaa.
Eräänä päivänä kaksi mormonisaarnaajaa tuli ovelleni.
Asun yhdellä Los Angelesin pääkaduista,
joten korttelini on luonnollinen aloituspaikka
ovelta ovelle kiertelijöille.
Joskus luonani käy vanhoja mummoja Adventtikirkosta
näyttämässä minulle piirrettyjä kuvia taivaasta.
Ja joskus saan vieraakseni teinejä, jotka lupaavat olla liittymättä jengiin
ja ryöväämättä ihmisiä jos vain
tilaan heiltä muutaman lehden.
Joten yleensä en huomio ovikelloa, mutta tänä päivänä avasin oven.
Ja siellä seisoi kaksi 19-vuotiasta poikaa
valkoisissa, tärkätyissä paidoissa. Heillä oli pienet nimilaput,
jotka kertoivat heidän olevan virallisia
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon edustajia,
ja he sanoivat, että heillä oli minulle viesti Jumalalta.
Minä vastasin, "Viesti minulle? Jumalalta?" Ja he sanoivat, "Kyllä."
Minä kasvoin luoteis-Yhdysvalloissa,
joten tunsin monia mormoneja ja
olen työskennellyt ja jopa seurustellut heidän kanssaan,
mutta en kuitenkaan oikein tiennyt heidän opistaan,
joten olin kai vähän utelias
ja sanoin "No, tulkaa sisään." Ja he näyttivät niin onnellisiltä,
koska sitä ei varmaan tapahdu heille kovin usein.
(Naurua)
Annoin heidän istuutua ja hain lasit vettä --
Okei, onnistuin. Hain heille lasit vettä.
Niin, en saisi koskea hiuksiani.
(Naurua)
Et voi laittaa eteeni videota itsestäni
ja olettaa, etten korjaa hiuksiani.
(Naurua)
Okei. Eli annoin heidän istuutua ja hain lasit vettä,
ja kohteliaisuuksien jälkeen he kysyivät, "Uskotko että Jumala rakastaa sinua koko sydämellään?"
Ja ajattelin, "No, tietenkin uskon Jumalaan,
mutta en oikein pidä tuosta sydän-sanasta,
koska se antropomorfisoi Jumalaa,
enkä myöskään pidä "his" pronominista, koska se se sukupuolittaa Jumalan."
Mutta en tahtonut kiistellä semantiikasta näiden poikien kanssa,
joten pitkän ja epämiellyttävän tauon jälkeen sanoin,
"Kyllä, kyllä. Tunnen oloni oikein rakastetuksi."
He katsoivat toisiaan ja hymyilivät,
kuin se olisi ollut oikea vastaus. Ja sitten he sanoivat,
"Uskotko, että me kaikki tällä planeetalla olemme siskoja ja veljiä?"
Ja vastasin "Kyllä, uskon kyllä." Olin
niin helpottunut, että pystyin vastaamaan siihen kysymykseen niin nopeasti.
Joten he sanoivat, "No, siinä tapauksessa meillä on tarina kerrottavana."
Ja he kertoivat minulle tarinan miehestä nimeltä Lehi,
joka eli Jerusalemissa 600 eKr.
Ilmeisesti tuohon aikaan Jerusalemissa
kaikki olivat perinpohjin pahoja. Joka ikinen heistä:
mies, nainen, lapsi, vauva, sikiö.
Ja Jumala puhui Lehille ja sanoi, "Lastaa perheesi veneeseen
ja minä johdan sinut pois tältä." Ja niin Jumala teki.
Hän johti heidät Amerikkaan.
Minä sanoin, "Amerikkaan? Jerusalemista Amerikkaan veneellä 600 eKr.?"
Ja he vastasivat, "Kyllä."
(Naurua)
Sitten he kertoivat minulle kuinka Lehi ja hänen jälkeläisensä
lisääntyivät ja lisääntyivät, ja 600 vuoden ajan
he koostuivat kahdesta suuresta rodusta, nefiläisistä ja lamanilaisista.
Nefiläiset olivat todella, todella hyviä - joka ikinen heistä -
ja lamanilaiset olivat todella, todella pahoja
- aivan kaikki heistä, perinpohjin pahoja.
(Naurua)
Ja kun Jesus oli kuollut ristillä
ja oli matkalla taivaaseen, hän käväisi Amerikassa nefiläisten luona.
(Naurua)
Ja hän kertoi heille, että jos he pysyisivät täysin hyvinä -
joka ikinen heistä -
he voittaisivat sodan pahoja lamanilaisia vastaan.
Mutta ilmeisestä joku möhläsi,
koska lamanilaiset onnistuivat tappamaan kaikki nefiläiset.
Kaikki paitsi yhden tyypin
nimeltä Mormon, joka selvityi piileskelemällä metsässä.
Ja hän varmisti, että tämä tarina kaiverrettiin
uudistetuilla egyptiläisillä hieroglyfeillä kultalevyille
jotka hän sitten hautasi lähelle Palmyraa, New Yorkin osavaltiossa.
(Naurua)
Minä olin aivan tuolini reunalla.
(Naurua)
Kysyin, "Mitä lamaninalisille tapahtui?"
Ja he sanoivat, "No, heistä tuli intiaaneja, Amerikan alkuperäisväestöä."
Ja minä sanoin, "Eli te uskotte, että intiaanit ovat
täysin pahojen ihmisten jälkeläisiä?" Ja he vastasivat, "Kyllä."
Sitten he kertoivat kuinka eräs mies nimeltä Joseph Smith
löysi nuo haudatut kultalevyt takapihaltaan.
Hän löysi sieltä myös maagisen kiven, ja kun hän laittoi sen hattuunsa
ja sitten hautasi kasvonsa siihen, hän pystyi
kääntämään kultalevyt reformoidusta egyptistä englanniksi.
Tässä vaiheessa tahdoin vain antaa näille pojille
muutaman neuvon heidän mainospuheestaan.
(Naurua)
Tahdoin sanoa, "Okei, älkää aloittako tällä tarinalla."
Jopa skientologit tajuavat aloittaa persoonallisuustestillä ennen kuin he -
(Aplodit)
-- alkavat kertomaan Xenusta, pahasta galaktisesta hallitsijasta.
Sitten he kysyivät, "Uskotko, että Jumala puhuu meille
vanhurskaiden profeettojensa kautta?" Ja minä sanoin, "En, en usko."
Koska olin aika pahastunut heidän kertomuksestaan
lamanilaisista ja tästä hullusta kultalevy-tarinasta, mutta
totuus oli, etten ollut oikein ajattelut tätä asiaa loppuun. Joten peruutin hieman ja kysyin,
"Siis mitä tarkalleen tarkoitat vanhurskalla?
Tai profeetalla? Voisiko se profeetta esimerkiksi olla nainen?"
Ja he sanoivat, "Ei." Ja minä sanoin, "Miksei?" Ja he kertoivat,
"Koska Jumala antoi naisille lahjan joka oli niin uskomaton,
niin upea, että ainut lahja joka miehille jäi jäljelle
oli profetian lahja."
Mikä on tämä upea lahja jonka Jumala antoi naisille,
minä ihmettelin? Ehkä heidän parempi yhteistyökykynsä ja sopeutuminen?
Naisten pidempi elinikä? Että naiset eivät ole niin
väkivaltaisia kuin miehet? Mutta ei, se ei ollut mikään niistä.
He sanoivat, "Se on naisten kyky saada lapsia."
Minä sanoin, "Älä viitsi. Vaikka naiset yrittäisivät
saada vauvan joka ikinen vuosi 15-vuotiaasta 45-vuotiaaksi,
olettaen, että he eivät kuolisi uupumuksesta,
heillä silti pitäisi olla edes jonkun verran aikaa
kuulla Jumalan sanan." Ja he sanoivat, "Ei."
(Naurua)
Tässä vaiheessa he eivät enää näyttäneet niin viattomilta ja söpöiltä,
mutta heillä oli lisää sanottavaa.
He sanoivat, "Me uskomme myös, että jos olet mormoni
ja otat osaa kirkon toimintaan,
pääset kuollessasi taivaaseen ja saat ollat perheesi kanssa iankaikkisesti."
Ja minä sanoin, "Ei kai --
(Naurua)
-- se ei olisi kovin hyvä palkkio minulle."
(Naurua)
Ja he jatkoivat, "Ai - no, me uskomme myös,
että kun menet taivaaseen, kehosi palautetaan
ennalleen parhaassa alkuperäisessä kunnossaan.
Jos vaikka olet menettänyt jalan, saat sen takaisin.
Tai jos olet tullut sokeaksi, voit taas nähdä."
Sanoin, "Ai. Minulla ei ole kohtua, koska sairastuin syöpään
muutama vuosi sitten. Tarkoittaako se, että jos pääsen taivaaseen,
saan vanhan kohtuni takaisin?" Ja he sanoivat, "Toki."
Ja minä jatkoin, "En tahdo sitä takaisin. Olen onnellisempi ilman."
Entä jos olit mennyt nenäleikkaukseen ja pidit tuloksesta?
(Naurua)
Pakottaisiko Jumala sinut ottamaan vanhan nenäsi takaisin?
Sitten he antoivat minulle Mormonin kirjan
ja neuvoivat lukemaan sen ja sen luvun.
He sanoivat tulevansa takaisin jonakin päivänä tarkistamaan tilannettani,
ja taisin sanoa "Älkää kiirehtikö",
tai ehkä se oli vain, "Älkää", ja sitten he olivat poissa.
Aluksi tunsin itseni paremmaksi kuin nämä pojat
ja olin omahyväinen tavanomaisen uskoni vuoksi.
Mutta kun ajattelin asiaa, minun piti olla rehellinen itselleni.
Jos joku tulisi ovelleni ja kuulisin katolilaisten opista
ensimmäistä kertaa, ja he sanoisivat,
"Me uskomme, että Jumala saattoi nuoren tytön raskaaksi
ilman yhdyntää
ja se, että hän oli neitsyt, on meille mielipuolisen tärkeää --
(Naurua)
ja tuo tyttö sai vauvan, joka on Jumalan poika."
Ajattelisin kyllä, että se on aivan yhtä naurettavaa.
Olen vain niin tottunut tuohon tarinaan.
(Naurua)
Joten en voinut antaa itseni olla ylimielinen näitä poikia kohtaan.
Mutta heidän ensimmäinen kysymyksensä
jäi päähäni:
Uskoinko, että Jumala rakasti minua koko sydämellään?
Koska en ollut täysin varma, mitä ajattelin
tuosta kysymyksestä.
Jos he olisivat kysyneet: Tunnetko, että Jumala rakastaa sinua koko sydämmellään?
Se olisi ollut aivan eri asia. Olisin varmaan välittömästi vastannut,
"Kyllä, kyllä, tunnen sen aina. Tunnen Jumalan rakkauden kun minuun sattuu ja olen hämmentynyt,
ja tunnen, että minusta pidetään huolta. Suojaudun Jumalan rakkauteen
kun en ymmärrä tragedian syytä,
ja tunnen Jumalan rakkauden kun katson kiitollisena kaikkea kaunista."
Mutta koska he kysyivät tuon kysymyksen usko-sanan kanssa,
se oli jotenkin täysin erilaista,
koska en ollut varma jos uskoin siihen, mitä niin selvästi tunsin.