Tip:
Highlight text to annotate it
X
Minä asuin sellaisessa sotainvaliditalossa.
Perheet oli valittu sen mukaan, että isä oli sotainvalidi.
Ja siellä oli miehiä, joilla oli jalat poikki, kädet tai käsi poikki tai heillä oli muuta sotavammaa.
Minä lapsena totuin siihen, että ihmiset on erilaisia.
Ja se oli aika hyvä opetus minulle lapsena.
Minä elin aikalailla erilaisessa paikassa, pienessä kaupungissa ja omakotialueella.
Kaikki oli normaalia, mistään erilaisesta ei ollut puhettakaan.
Ja ainakaan mistään transsukupuolisuudesta ei ollut mitään tietoa.
Vaikka minä tunsinkin, että olen transsukupuolinen silloin jo ihan pienestä pitäen,
niin enhän minä siitä uskaltanut puhua edes vanhemmillenikaan.
Kun minulla oli jo perhekin ja lapsia, toivoin, että olisin voinut olla transvestiitti,
että voisin rajata tyttöilyhetket tiettyihin aikoihin, ja muun ajan olla mies ja isä.
Se ei käytännössä onnistunut. Paluu mieheksi viikonlopunkin jälkeen oli hirveän vaikeaa.
Kun olin neljäkymppinen, niin sitten yhtäkkiä rakastuin yhteen tyttöön tulisesti.
Otin Setaan yhteyttä ja kysyin, että onkos ryhmää, jossa voisi puhua ja tavata toisia.
Jaana oli siellä ja siitä se lähti. Parikymmentä vuotta olemme olleet jo yhdessä.
Hyvänen aika kun joudun vanhainkotiin, olen luultavasti dementoitunut tiukasti ja puolustuskyvytön.
Mitenköhän minut siellä otetaan vastaan?
Sitä minä toivon, että siinä yhteisössä minne me menemme
hoitajat ovat sillä tavalla tietoisia, että osaavat suhtautua meihin, kun me tullaan.
Ja he osaavat aidosti olla meidän puolella,
koska sitä tukea me tarvitsemme.
Ja sitten se, että pääsemme samaan vanhainkotiin.
Minulle on hirveän tärkeää pitää kädestä kiinni Jaanaa.
Ja se, että saadaan olla lähellä toisiamme.
Se on se tärkeä asia.