Tip:
Highlight text to annotate it
X
Kuulemme seuraavaksi rahoitusasiantuntija ja taloushistorioitsija Michael Hudsonia. Michael Hudson on Wall Streetin rahoitusanalyytikko ja arvostettu taloustieteen professori Missourin Yliopistosta Kansas Cityssä. Tänään ohjelmassa: MMT ja yksityiset pankit. Minä olen Bonnie Faulkner. Tämä on Guns and Butter.
Yksi viimeisistä kysymyksistä ennen lounasta tänään aamupäivällä oli, miten italialaiset ovat niin köyhiä ja työskentelevät niin kovasti, jos kerran Berlusconilla voi olla niin monta tyttöystävää? Koittakaa ajatella millaista oli vuonna 1945.
Oletetaan, että eläisit vuotta 1945 ja joku olisi kertonut sinulle kaikesta siitä uudesta teknologiasta, mitä kehitettäisiin vuoteen 2012 mennessä. Mitä jos sinulle olisi kerrottu kaikista tietokoneista, Internetistä, viestintävälineistä ja televisiosta, matkasuihkukoneista, suurnopeusjunista, polttoainetaloudellisuudesta, muoveista, lääketieteen keksinnöistä.
Olisit kuvitellut, että me kaikki eläisimme nyt vapaa-ajan yhteiskunnassa. Ja itse asiassa kaikkea tätä ylistettiin jälkiteollisena yhteiskuntana. Ja itse asiassa tuottavuus on kasvanut niin paljon, että kaikkien oppikirjojen mallien mukaan tämä tuottavuuden kasvu jää työntekijöille matalina hintoina suhteessa palkkoihin, tai sitten korkeampina palkkoina.
Koko kysymys oli siitä, kuka saisi kaiken tämän tuottavuuden kasvun hedelmät. Ja kaikissa oppikirjoissa kerrottiin "Sayn laista;" työntekijät ostaisivat oman tuotantonsa. Ja tämä oli tuotannon kiertoa tuottajien ja kuluttajien välillä. Tämä ajatus on perua jo Ranskan fysiokraateilta juuri ennen Ranskan vallankumousta, jotka loivat taloustieteen ja kirjanpidon.
Fysiokratian perustaja Francois Quesnay oli lääkäri ja kirurgi, ja hän mallinsi kansantalouden tilinpidon ihmisen verenkierron pohjalta tuottajien ja kuluttajien välillä. Joten ajatus oli, että kaikkea tätä tuotannon kasvua, vastaa yhtä suuri kulutuksen kasvu.
Joten ajatus oli eräänlainen "toiminnallisen rahoituksen" muunnelma, että tuotanto luo omille tuotteilleen vastaavan kulutuksen maksamalla työntekijöille palkan, joilla he sitten ostavat tavarat, jotka he tuottavat. Joten kysymys kuuluu: Miksi näin ei ole tapahtunut?
Miksi huolimatta kaikesta tästä tuottavuuden kasvusta 2. maailmansodan jälkeen, ja varsinkin vuoden 1980 jälkeen, me kaikki emme ole rikkaista ja nauti vapaa-ajan taloudesta? Ja 2. maailmansodan jälkeen pääasiassa vain miehet tekivät työtä, naiset jäivät kotiin. Sitten vuoden 1945 jälkeen naiset on ajettu työmarkkinoille, ja on syntynyt "kahden työpaikan perheet," ja nykyisin jo kolmen työpaikan perheet.
Jos laskemme työn määrän kasvua, niin vuoteen 2020 mennessä jokaisen naisen täytyy työskennellä 18 tuntia päivässä, ja heidän lapsensa täytyy aloittaa työ 3 vuotiaina, ylläpitääkseen elintasonsa. Jos aiot hankkia lapsia, niin sinun on parasta lähettää ne töihin 3 vuotiaina, tai edessä on vararikko.
Tietenkin se mitä on tapahtunut on se, että jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi ylistetystä yhteiskunnasta on tullut rahoitusyhteiskunta. Syy, miksi teemme työtä niin paljon enemmän kuin aiemmin, johtuu siitä, että lyhennämme velkojamme.
Me emme osta tuottamiamme tavaroita ja palveluita, maksamme rahat pankkiireille, koska voimme säilyttää kulutustapamme ja ostaa oman tuotantomme vain velkarahalla. Siinä on meille eurosuunnitelmaa. Eurosuunnitelma on korvaamassa teollisuuskapitalismin rahoituskapitalismilla. Palkat ja elintaso eivät ole nousseet.
Kaiken kasvavan ylijäämän on lapannut itselleen rahoitus, ja kun he puhuvat talouskurista, he eivät leikkaa pois läskiä, mikä on rahoitussektori, he leikkaavat pois luuta, teollisuussektoria.
Joten jälkiteollinen yhteiskunta tarkoittaa teollisuuden purkamista, se tarkoittaa työttömyyttä, ja työttömyys tarkoittaa matalampia palkkoja.
Kaikissa taloustieteen perusoppikirjoissa, kuten näitte tuolla ovella, on kysyntä- ja tarjontakäyriä. Sen idea on, että mitä suurempi on työllisyys, sitä enemmän sinun täytyy maksaa työvoimalle sen ajamiseksi työhön. Joten valtion virkamiehet ja pankkiirit lukevat näitä oppikirjoja ja he oivaltavat, ahaa, että mitä matalampi työllisyys, sitä enemmän palkat laskevat ja sitä enemmän jää heille.
Joten he haluavat työttömyyttä maksimoidakseen oman varallisuutensa mahdin työvoimaan nähden. 150 vuotta sitten tätä kutsuttiin "työttömien vara-armeijaksi." Me tarvitsemme työttömyyttä pitääksemme työväestön köyhänä.
Joten tuottavuuden kasvusta huolimatta 2. maailmansodan jälkeen, reaalitalous ja meidän palkkamme ovat kehittyneet S-käyrän tapaan, nyt supistuen. Kasvu on tapahtunut korkoa korolle käyrän ihmeessä. Tämä korkoa korolle kasvu on imenyt kaiken tuottavuuden kasvun ja se on kasautunut 1% väestöstä 99% sijaan.
Joten kun ymmärrät tämän, ymmärrät myös vastaukset ennen lounasta esitettyihin kysymyksiin. Vertaa millä tavalla tämän päivän talous eroaa vuoden 1945 taloudesta ja huomaat, että kysymys on pitkän jakson lopusta. Vuonna 1945 kaikissa maissa, yksityinen sektori oli lähes velaton.
Kuluttajilla oli hyvin vähän ostettavaa sodan aikana, ja yrityksillä oli vähän syitä tehdä investointeja, valtiota lukuun ottamatta. Joten yleensä perheillä oli hyvin vähän velkaa, mutta runsaasti säästöjä. Ja nyt tilanne on päinvastainen. Säästöt ovat supistuneet voimakkaasti, talous on velkaantunut.
On tärkeää tietää, miten tämä syntyy, jotta prosessin, mikä on tapahtunut viimeisen 70 vuoden aikana, voi pysäyttää. Syy ei ole ainoastaan rahoituksen. Se on ollut myös budjettipoliittinen. Verot on poistettu pankeilta ja heidän asiakkailtaan, pääosin kiinteistövarallisuudesta ja monopoleilta, ja siirretty työvoiman maksettavaksi.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1930-luvulla 70% kaikesta osavaltion ja kuntien verotuloista tuli kiinteistövarallisuudesta omaisuusverolla. Nyt verotuloista vain kuudesosa tulee sieltä.
Osavaltiot ja kunnat ovat uskoneet kiinteistöverojen alennuksiin ja siirtyneet ansiotuloveroihin, myyntiveroihin, ja kaikkein työvoimavihamielisimpään veroon, arvonlisäveroon. Arvonlisävero tunkeutuu markkinoille ja kutistaa niitä, ja estää meitä ostamasta tuottamiamme hyödykkeitä.
Ja verotettu arvonlisävero siepataan ja lahjoitetaan pankkiireille, jotka kontrolloivat julkista valtaa, poliitikkoja, ja jopa jos poliitikkomme eivät myy pois etujamme, meille sanotaan, että tarvitsemme teknokraatin
asettamaan yhä lisää veroja, verottamaan työväestöä yhä lisää, jakamaan yhä lisää rahaa pankeille niiden pankkitukeen, koska suunnitelma, mikä heillä on, ei toimi.
Jonkun on mentävä konkurssiin, ja se ei voi olla pankki, koska he luovat meidän työpaikkamme.
Joten esimerkiksi USA:ssa yksi ongelma on, että vuonna 1984 Alan Greenspan, vapaamarkkinaideologi, asetti sosiaaliturvakomitean ja sanoi, että sosiaaliturvan ei pitäisi olla valtion toiminto. Sen pitäisi olla käyttäjämaksu.
Yksityisen sektorin, käyttäjien, työvoiman pitää maksaa siitä. Eikä ainoastaan maksaa siitä, vaan heidän täytyy maksaa siitä viisi kertaa se, mitä se maksaa pankeille. Koska minun asiakkaillani, meillä pankkiireilla, on "kuluja."
Amerikkalaiselle säästäjälle pankki maksoi eläkkeet etukäteen säästetyistä rahoista, mikä loi valtavan budjettiylijäämän, minkä pankit antoivat hallitukselle, jotta se leikkaisi veroja kiinteistöiltä, rahoitukselta, puolittaisi rikkaiden verot, leikkaisi myyntivoittojen veroja, minkä jälkeen sanottiin, että nyt olemme vararikossa;
meidän täytyy nostaa sosiaaliturvamaksuja, koska työntekijät eivät ole maksaneet sinne tarpeeksi, jotta siellä olisi tarpeeksi rahaa käydä sotaa Irakissa, Iranissa, Afganistanissa,
ja ennen kaikkea käydä luokkasotaa työväestöä vastaan.
Kuuntelet rahoitusekonomistia ja historioitsija Michael Hudsonia. Tänään ohjelmassa: MMT ja yksityiset pankit. Minä olen Bonnie Faulkner. Tämä on Guns and Butter.